*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74366 ***





KUOLEMA VENETSIASSA

Kirj.

Thomas Mann


Saksankielestä suomentanut

Toini Kivimäki





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1928.




ENSIMMÄINEN LUKU


_Gustav Aschenbach_ eli von Aschenbach, kuten hänen nimensä hänen
viidennenkymmenennen syntymäpäivänsä jälkeen virallisesti kuului,
oli eräänä kevätiltapäivänä vuonna 19 joka kuukausimääriä esiintyi
mannermaallemme niin uhkaavin elein, lähtenyt asunnostaan Münchenin
Prinzregenten-kadun varrelta yksinään pitkähkölle kävelyretkelle.
Aamupäivätuntien vaikean ja vaarallisen, juuri silloin mitä suurinta
varovaisuutta, kaukonäköisyyttä ja tahdon tehokkuutta ja tarkkuutta
vaativan työn ärsyttämänä kirjailija ei ollut kyennyt edes päivällisen
jälkeen hillitsemään sisäisen, tuotteliaan koneistonsa puhtia, sitä
_molus animi continuus_, joka Ciceron mukaan on kaunopuheisuuden
olemus, eikä päässyt vaipumaan siihen vapauttavaan uneen, joka voimien
lisääntyvän kulutuksen vuoksi oli hänelle päivittäin tuiki välttämätön.
Niinpä hän olikin heti teen jälkeen lähtenyt ulos toivoen ulkoilman
ja liikunnon parantavan hänet ennalleen ja auttavan häntä saamaan
virkistävän illan.

Toukokuu oli alullaan, ja kosteankylmien viikkojen jälkeen oli tullut
petollinen sydänkesä. Englantilainen puutarha, vaikka vasta hennosti
lehdessä, oli ollut autereinen kuin elokuussa ja lähempänä kaupunkia
täynnä ajoneuvoja ja jalankulkijoita. Puutarhurin asunnolla, jonne
yhä hiljenevät tiet olivat hänet opastaneet, hän oli jonkun hetken
silmäillyt kansanomaisen eloisaa »Wirtsgartenia», jonka luo pysähtyi
ajurinvaunuja ja yksityisten ajoneuvoja. Hän oli jo auringon laskiessa
kääntynyt täältä kotimatkalle pitkin puiston reunaa ketoaukeaman yli
ja odotteli, koska tunsi itsensä väsyneeksi ja Föhringiltä päin uhkasi
rajuilma, pohjoisen hautuumaan kupeella raitiovaunua, joka veisi hänet
suorinta tietä takaisin kaupunkiin.

Sattumalta oli pysäkki ja sen lähitienoo autio. Ei kivetyllä
Ungerer-kadulla, jonka kiskoraiteet yksinäisinä ja kiiltävinä johtivat
Schwabingille päin, eikä Föhringin viertotiellä näkynyt ainoitakaan
ajoneuvoja. Kivenhakkaamojen aitausten takana, missä myytävänä olevat
ristit, muistotaulut ja hautapatsaat luovat silmien eteen ikäänkuin
toisen asumattoman kalmiston, ei mikään liikkunut, ja vastapäinen
bysantilaismallinen hautakappeli seisoi äänettömänä mailleen
vaipuvan päivän kajossa. Sen kreikkalaisristien ja kirkasväristen,
kirkollisaiheisten kuvausten koristamassa päätysivussa näkyi
sitäpaitsi sopusuhtaisesti järjestettyjä, kultakirjaimin piirrettyjä
otsikkolauseita, kuten: »Te käytte sisälle Jumalan asuntoon» tai
»Ikuinen valo loistakoon teille».

Odottelija oli saanut muutamaksi hetkeksi vakavaa ajanvietettä
lukiessaan näitä mietelauseita ja antaessaan sielunsa silmien upota
niiden kuultavaan mystiikkaan, kun hän haaveiluistaan valveutuen
huomasi pylväskäytävässä, ulkoportaita vartioivien molempien
ilmestyskirjan petojen yläpuolella miehen, jonka tavallisuudesta
poikkeava ulkoasu johti hänen ajatuksensa uudelle ladulle.

Epätietoiseksi jäi, oliko mies tullut kappelin sisältä pronssiportista
vai oliko hän päässyt ulkoa tullen huomaamatta nousemaan portaille.
Syventymättä tarkemmin tätä kysymystä harkitsemaan Aschenbach oli
taipuvainen hyväksymään edellisen vaihtoehdon.

Mies oli melko kookas, laiha, parraton ja silmäänpistävän
nykerönenäinen, sitä punatukkaista, lajia, jolla on maidonvalkoinen
ja kesakkoinen hipiä. Hän ei näköjään ollut ensinkään baijerilaista
rotua: ainakin hänen päässään oleva leveä ja suoralierinen olkihattu
antoi hänelle vierasmaalaisen ja jostakin kaukaa saapuneen matkamiehen
leiman. Tosin hänellä oli selässä riippumassa maakuntalaiselle
ominainen reppu ja yllään kellahtava, vyöllä sitaistu, nähtävästi
sarasta valmistettu puku, harmaa sadevaippa vasemmalla käsivarrellaan,
jota hän tuki kuvettaan vasten, ja oikeassa kädessä rautakärkinen,
vinosti maahan työnnetty keppi, jonka ponteen hän jalat ristissä nojasi
lonkkaansa.

Pää pystyssä, niin että hänen väljästä urheilupaidasta esiintyöntyvässä
laihassa kaulassaan näkyi aataminomena selvänä ja paljaana, hän katseli
värittömin punaripsisin silmin, joiden välissä, merkillisen hyvin
hänen lyhyeen typykkänenäänsä sopien, oli kaksi pystysuoraa tarmokasta
vakoa, terävästi tähystellen etäisyyteen. Siten — ja ehkäpä hänen
korotettu ja korottava asemapaikkansa oli omiaan tehostamaan sitä
vaikutusta — hänen asennossaan oli jotakin hallitsevan kauaskantavaa,
rohkeaa tai suorastaan hurjaa; olkoonpa sitten, että hän sokaistuna
tuijotti laskevaa aurinkoa tai että syynä oli pysyvä, vääntynyt ilme,
hänen huulensa näyttivät liian lyhyiltä, ne olivat työntyneet kokonaan
hampaitten edestä, jopa niin, että nämä ikeniin saakka paljastuneina
kiilsivät kauas valkoisina ja pitkinä.

Oli hyvinkin mahdollista, että Aschenbach oli esiintynyt tahdittomasti
silmäillessään vierasta osittain hajamielisenä osittain tutkivana,
sillä äkkiä hän havaitsi, että mies vastasi hänen katseeseensa ja
lisäksi niin sotaisesti, niin läpitunkevasti, niin selvästi ilmaisten
aikovansa ajaa asian veitsenterälle asti ja pakottaa toisen katseen
väistymään, että Aschenbach kääntyi kiusaantuneena ja lähti liikkeelle
aitauksen viertä pitkin, päättäen olla välittämättä miehestä sen
enempää. Seuraavassa tuokiossa hän olikin jo unohtanut vieraan.

Mutta lieneekö tuo miehen olemuksessa ilmennyt vaeltajan näköisyys
tai jokin muu ruumiillinen tai sielullinen syy vaikuttanut hänen
mielikuvitukseensa, kuinka tahansa, hän tunsi yllättävästi sisässään
kummallista laajentumista, eräänlaista ailahtelevaa levottomuutta,
nuorekkaan janoista etäisyyskaipuuta. Se tunne oli niin elävä, niin
uusi tai ainakin jo niin kauan sitten kirvoitettu ja unhossa ollut,
että hän kädet selän takana, katse maahan luotuna, jäi kahlehdittuna
seisomaan tutkiakseen tämän aistimuksen olemusta ja päämäärää.

Se tiesi matkustushalua, ei muuta, mutta todellisesti mielijohteena
syntyen ja paisuen intohimoksi, jopa suorastaan harha-aistimukseksi.
Hänen himonsa yltyi näkeväksi, hänen mielikuvituksensa, joka ei ollut
vielä rauhoittunut työhetkien jälkeen, loihti kuvan monisäikeisen
maakamaran kaikista ihmeistä ja kauhuista, joita se koetti yhtaikaa
esittää itselleen.

Hän näki — edessä oli maisema, tiheäusvaisen taivaan kattama
etelämainen suotienoo, kosteanrehevä ja kammottava, eräänlainen
alkumaailma, jossa oli saaria ja soita ynnä liejua kuljettavia
jokia — hän näki vehmaasta sanajalkatiheiköstä, lihavan, paisuneen
ja oikullisen helokukkaisen kasviston peittämästä maakamarasta
kohoavan karvapintaisia palmurunkoja lähellä ja kaukana, näki
omituisen muodottomien puiden upottavan juuriaan ilman kautta maahan,
tunkkaisiin, vihertävinä välkkyviin vuolteihin, missä maidonvalkoisten
ja lautasen kokoisten kelluvien kukkien välissä seisoi matalikossa
liikkumattomina sivulleen tuijottavia oudonnäköisiä lintuja, joilla oli
korkeat hartiat ja epämuotoinen nokka, näki bamburyteikön solmuisten
ruokorunkojen lomasta vaanivan tiikerin silmien välkähtävän hehkun
— ja tunsi sydämensä sykkivän kauhua ja arvoituksellista halua.
Sitten näky katosi, ja päätänsä ravistaen Aschenbach jatkoi kulkuaan
hautakivihakkaamojen aitausten vieritse.

Hän ei ollut, ainakaan siitä alkaen, jolloin hänellä oli ollut varoja
nauttiakseen mielin määrin yleismaailmallisen yhdysliikenteen eduista,
pitänyt matkustamista muuna kuin terveydellisenä toimenpiteenä, johon
silloin tällöin vastoin halua ja taipumusta oli täytynyt turvautua.
Liian paljon työssä mukana, oman persoonallisuutensa eurooppalaisen
sielun vaatimissa tehtävissä ahertaen, tuotannon velvoituksen
liiaksi raskauttamana, huvitukseen liian vastahakoisena voidakseen
kelvata ulkomaailman harrastelijaksi hän oli kokonaan tyytynyt
siihen käsitykseen, jonka kuka tahansa, liikkumatta pitkälle omasta
piiristään, voi saada maakamarasta, eikä ollut kertaakaan edes
yrittänyt lähteä Euroopan ulkopuolelle.

Varsinkin senjälkeen kun hänen elämänsä alkoi hitaasti kallistua
loppuaan kohden, siitä alkaen, jolloin hänen taiteilijapelkonsa,
se ajatus, ettei ehtisi saada valmiiksi — se huoli, että aika
loppuisi kesken, ennenkuin hän olisi täyttänyt velvollisuutensa
ja antanut itsensä kokonaan, ei enää ollut pelkkänä päähänpistona
karkoitettavissa, oli hänen ulkonainen olemassaolonsa rajoittunut
melkein yksinomaan siihen kauniiseen kaupunkiin, josta oli tullut
hänen kotiseutunsa, ja jylhään maa-asuntoon, jonka hän oli itselleen
rakentanut vuoristoon ja jossa hän vietti sateiset kesät.

Niinpä sekin mielijohde, joka juurikään oli niin myöhään ja äkkiä
häneen iskenyt, hyvin pian hillittiin järkisyiden ja nuoresta pitäen
kehitetyn itsekurin avulla, jolloin se sai oikean valaistuksensa.
Hänellä oli ollut aikomus kehittää muuan teos, jota varten hän eli,
erääseen tiettyyn kohtaan, ennenkuin hän muuttaisi maalle, ja tuo
ajatus ruveta maankiertäjäksi, mikä kuukausiksi riistäisi hänet työn
äärestä, oli liian kevytmielinen ja niin vastoin kaikkia suunnitelmia,
ettei sitä kannattaisi edes vakavasti pohtia.

Ja silti hän tiesi liiankin hyvin, mistä syystä tuo ahdistus niin
äkkiarvaamatta oli johtunut. Pakokauhua se oli, tunnusti hän itselleen,
tuo etäisyyden ja uuden kaipuu, tuo vapautuksen, helpotuksen ja
unohduksen himo — halu päästä pois työn äärestä, jäykän, kylmän ja
intohimoisen raatamisen arkiympäristöstä. Tosin hän rakasti sitä,
rakasti jo melkein hermoja kuluttavaa ja päivittäin uudistuvaa
taistelua sitkeän ja ylpeän, niin useasti koetellun tahdon ja yhä
lisääntyvän väsymyksen välillä, josta kukaan ei saisi tietää mitään
ja jota tuotanto ei saisi millään lailla ilmaista, ei merkilläkään
paljastaa voimien pettäneen tai veltostuneen. Mutta järkevältä tuntui
olla jännittämättä jousta liiaksi, itsepintaisesti tukahduttamatta niin
elävästi tuntuvaa tarvetta.

Hän ajatteli työtään, ajatteli sitä kohtaa, johon hänen jälleen tänään,
kuten eilenkin, oli täytynyt pysähtyä ja joka ei näyttänyt mukaantuvan
kärsivälliseen sommitteluun eikä ripeään sivallukseen. Hän tutki sitä
uudelleen, koetti murtaa tai purkaa esteen ja luopui hyökkäyksestä,
väristen vastenmielisyydestä. Tässä ei ollut mikään tavaton vaikeus
voitettavana, mutta häntä lamauttivat haluttomuuden tuottamat
epäilykset ja se paisui niin valtavaksi tyytymättömyydeksi, ettei
mikään enää voinut sitä vaimentaa.

Tyytymättömyys oli tosin jo nuorukaiselle merkinnyt kyvyn olemusta
ja sisintä luonnetta, ja siksi hän oli hillinnyt ja viilentänyt
tunnetta, koska hän tiesi sen olevan taipuvaisen tyytymään iloiseen
likimääräisyyteen ja puoleen täydellisyyteen. Kostiko siis nyt tuo
kahlehdittu aistimus jättämällä hänet ja kieltämällä hänen taiteeltaan
kannatuksensa ja siivittämisensä ja viemällä mukanaan kaiken halun,
muodon ja ilmaisun viehätyksen?

Ei niin, että hän olisi luonut huonoa: se ainakin oli vuosien tuottama
etu, että hän voi joka hetki olla tyynen varma mestaruudestaan. Mutta
kansan, sitä kunnioittaessa hän itse ei siitä iloinnut, ja hänestä
tuntui, että hänen työstään puuttuivat ne tulisesti räiskyvän mielen
tunnusmerkit, joilla ilon synnyttäminä enemmän kuin millään sisäisellä
arvolla on se tärkeämpi etu, että niistä tulee nauttivan maailman
ilonaihe.

Hän pelkäsi viettää kesää maalla yksinään pienessä talossa
palvelustytön kanssa, joka valmisti hänen ruokansa, ja miespalvelijan
kera, joka toi sen hänelle pöytään. Hän pelkäsi tuttuja maisemia
vuorenhuippuineen ja -seinämineen, jotka jälleen ympäröisivät hänen
tyytymätöntä hitauttaan. Ja näin ollen oli vaihtelu tuiki tarpeen,
hiukan tilapäiselämää, tyhjäntoimittamista, kaukoilmaa ja uutta verta,
niin että kesästä tulisi hyödyllinen ja tuottava. Matkoille siis —
hän oli siihen tyytyväinen. Ei kovin kauas, ei juuri tiikerien luo.
Makuuvaunussa yö ja kolmen, neljän viikon lepotovi jossakin kaiken
maailman lomapaikassa, lempeässä etelässä.

Näin hän mietti kuullessaan Ungerer-katua lähestyvän sähköraitiovaunun
jyminän, ja vaunuun noustessaan hän päätti käyttää illan tutkimalla
karttaa ja aikataulua. Vaununsillalla hänen päähänsä pälkähti
etsiskellä olkihattuista miestä, joka oli ollut hänen toverinsa tämän
kutakuinkin kohtalokkaan viivähdyksen aikana. Mutta vieraan häviäminen
jäi selittämättömäksi: häntä ei näkynyt entisellä paikallaan, ei
seuraavalla pysäkillä eikä vaunussakaan.




TOINEN LUKU


Gustav Aschenbach, »Preussin Fredrikin» elämäkertaa kuvaavan, selvän
ja valtavan proosaeepoksen tekijä, kärsivällinen taiteilija, joka niin
kauan ja uutterasti kutoi »Maja»-nimistä rikaskuvioista, erään aatteen
varjossa niin monenlaista ihmiskohtaloa yhteenkeräävää romaanimattoa,
sen väkevän tarinan luoja, jonka nimeksi oli pantu »Muuan kurja» ja
joka osoitti kokonaiselle kiitolliselle nuorisolle, että mitä syvimmän
tiedon toisella puolen on siveellisen päättäväisyyden mahdollisuus,
ja vihdoin (ja näin onkin lueteltu hänen kypsyyskautensa teokset)
»Henkeä ja taidetta» käsittelevän intohimoisen tutkielman laatija,
joka siinä ilmenevän järjestävän kyvyn ja vastakohtiin perustuvan
kaunopuheisuuden nojalla sai vakaat arvostelijat panemaan sen
välittömästi Schillerin koruttomasta ja hentomielisestä runoudesta
lausumien mietteiden rinnalle, oli syntynyt Slesian maakunnan
piirikaupungissa L:ssä arvokkaan oikeusvirkamiehen poikana. Hänen
esi-isänsä olivat olleet upseereita, tuomareita, hallintovirkamiehiä,
henkilöitä, jotka kuninkaan ja valtion palveluksessa olivat viettäneet
ryhdikästä, moitteettoman karua elämää. Syvempää henkisyyttä oli
kerran heidän joukossaan Ilmennyt eräässä saarnamiehessä, vilkkaampaa,
aistillisempaa verta oli perheeseen tuonut edellisen sukupolven aikana
runoilijan äiti, böömiläisen kapellimestarin tytär. Häneltä periytyivät
pojan ulkomuodossa ilmenevät vieraan rodun tuntomerkit. Virkatoimen
selväpiirteisen tunnollisuuden ja tummempien, tulisempien vaistojen
avioliitossa saattoi syntyä taiteilija, jopa tällainen erikoinen
taiteilija.

Koska hänen koko olemuksensa rakentui maineen pohjalle, osoittautui
hän, ellei varsinaisesti varhaiskypsäksi, niin ainakin jo varhain
julkisuudelle kypsäksi ja taidokkaaksi äänensävynsä päättäväisyyden
ja persoonallisen ytimekkyyden nojalla. Miltei jo koulupoikana
hänellä oli tunnettu nimi. Kymmentä vuotta myöhemmin hän oli oppinut
edustamaan kirjoituspöytänsä äärestä, hoitamaan mainettaan, olemaan
sävyisä ja tärkeä kirjetyylissään, jonka tuli olla lyhyttä (sillä
menestyvän ja luotetun osalle tulee monia ahdistelevia vaatimuksia).
Nelikymmenvuotiaana, varsinaiseen työhön kuuluvien rasitusten ja
vaihtelujen uuvuttamana, hänen täytyi päivittäin selviytyä kirjeistä,
joissa oli kaikkien mahdollisten maiden postimerkkejä.

Yhtä kaukana kaikesta arkipäiväisestä kuin eriskummaisesta hänen
kykynsä oli sitä laatua, että se valloitti samalla haavaa sekä suuren
yleisön uskon että valikoivien ihailevan ja vaativan hyväksymisen.
Siten jo nuorukaisena tuntien kaikkien vaatimuksesta velvollisuudekseen
luoda jotakin — jopa jotakin suurenmoista — hän ei ollut milloinkaan
kokenut joutenoloa eikä nuorten huoletonta toimettomuutta.

Kun hän viidenneljättä ikäisenä sairastui Wienissä, lausui muuan terävä
tarkkailija hänestä seurapiirissä: »Nähkääs, Aschenbach on alati elänyt
näin» — ja puhuja puristi vasemman kätensä sormet tiukasti nyrkkiin —
»eikä milloinkaan näin» — ja hän päästi avatun käden rennosti vaipumaan
nojatuolin käsinojalta. Se osui oikeaan. Ja urhean siveellistä siinä
oli se, että hän oli rakenteeltaan kaikkea muuta kuin vankkaa tekoa
ja että alituinen ponnistelu oli hänelle ainoastaan kutsumusta eikä
varsinaisesti synnynnäistä.

Lääkärin huolenpito oli kieltänyt pojalta koulunkäynnin ja pakottanut
turvautumaan kotiopetukseen. Hän oli kasvanut eristettynä ilman
toveripiiriä ja kuitenkin aikaisin tullut huomaamaan, että hän kuului
sukupolveen, jonka keskuudessa ei kyky ollut harvinainen, mutta
kyllä ruumiillinen pohja, jota kyky vaati kehittyäkseen — siihen
sukupolveen, joka aikaisin antaa parhaimpansa ja jossa taito harvoin
jaksaa kestää vuosia. Mutta hänen mielilauseensa oli »kestää loppuun
asti». Fredrik-romaanissaan hän ei nähnyt muuta kuin tämän komennuksen
ylistystä; näihin sanoihin hänestä näytti sisältyvän kärsimysten
uhallakin toimivan hyveen olemus. Hän toivoikin hartaasti saavansa elää
vanhaksi, sillä hän oli alati ollut sitä mieltä, että vain sellaista
taiteellisuutta voi sanoa todella suureksi, laajakantoiseksi, jopa
todella arvokkaaksi, jonka oli suotu olla luonteenomaisen hedelmällinen
kaikilla inhimisillä asteilla.

Kun hän siis tahtoi hennoilla olkapäillään kantaa tehtäviä, joita kyky
niille sälytti, ja kulkea pitkän matkan, tarvitsi hän siihen kipeästi
kuria — ja kurihan onneksi oli hänen synnynnäinen perintöosansa
isän puolelta. Nelikymmen-, viisikymmenvuotiaana, jopa jo siinä
iässä, jolloin muut tuhlaavat aikaa, haaveilevat, siirtävät suurten
suunnitelmien toteuttamisen huoleti tuonnemmaksi, hän aloitti
päivänsä aikaisin, huuhteli rintansa ja selkänsä kylmällä vedellä ja
tarjosi sitten, kaksi korkeaa hopeajalustaan pantua vahakynttilää
käsikirjoituksen päässä, unen aikana kootut voimansa kahden kolmen
aamutunnin intohimoisessa tunnontarkassa työssä uhrina taiteelle.

Oli anteeksiannettavaa, vieläpä se oikeastaan merkitsi hänen
hyveellisyytensä voittoa, kun tietämättömät pitivät »Maja»-maailmaa tai
niitä eepillisiä mittoja, joissa Fredrikin sankarielämä esitettiin,
keskitetyn voiman ja pitkän henkäyksen synnyttäminä, vaikka niiden
suuruus päinvastoin oli rakennettu pieninä päivätöinä lukemattomista
erikoisinnoituksista ja ne vain sentakia olivat niin kauttaaltaan ja
joka kohdaltaan erinomaisia, että niiden tekijä oli tahdonkestävyydellä
ja sitkeydellä, sentapaisella, joka valloitti hänen kotimaakuntansa,
elänyt vuosikausia saman teoksen jännityksen alaisena ja käyttänyt
varsinaiseen luomiseen pelkästään voimakkaimmat Ja arvokkaimmat
hetkensä.

Jotta huomattava hengentuote voisi heti tehdä laajan ja syvän
vaikutuksen, täytyy olla salainen sukulaisuus, jopa yhtäpitäväisyys sen
luojan oman kohtalon ja silloisen sukupolven yleisen kohtalon välillä.
Ihmiset eivät tiedä, miksi he suovat mainetta jollekin taideteokselle.
Ollen kaikkea muuta kuin tuntijoita he luulevat keksivänsä siitä
satoja etuja voidakseen osoittaa tuntemansa voimakkaan mieltymyksen
oikeutetuksi.

Mutta heidän suosionsa varsinaista syytä on mahdoton punnita; se
on myötätuntoa. Aschenbach oli kerran vähemmän näkyvällä paikalla
välittömästi sanonut, että melkein kaikki suuri, mitä oli olemassa,
oli syntynyt kaikesta huolimatta, surun ja tuskan, köyhyyden,
yksinäisyyden, ruumiillisen heikkouden, puheitten, intohimon ja
tuhansien esteitten uhallakin. Mutta se oli enemmän kuin havainto,
se oli omaa kokemusta, se oli suorastaan hänen elämänsä ja maineensa
kaava, hänen teostensa avain, ja ihmekö siis, että se ilmeni myös hänen
ihmeellisimpien henkilöillensä siveellisenä luonteena ja ulkonaisena
käyttäytymisenä.

Siitä uudesta, monenmoisina yksilöllisinä ilmiöinä toistuvasta
sankariesikuvasta, jota tämä kirjailija suosi, oli jo aikaisin eräs
ymmärtäväinen erittelijä kirjoittanut, että se oli »älyllisen ja
poikamaisen miehuuden» luonnos, »joka ylpeässä häveliäisyydessä puree
hammasta ja seisoo rauhallisena, kun miekat ja keihäät lävistävät hänen
ruumiinsa». Se oli kaunista, henkevää ja täsmällistä, huolimatta sen
näköjään liian passiivisesta leimasta. Sillä elämänvaiheissa kestävä
ryhti, tuskassa ilmenevä miellyttäväisyys ei ole vain kärsimystä, se
on suoraa toimintaa, todellinen voitto, ja Sebastian-hahmo on, ellei
yleensä niin ainakin puheena olevan taiteen ihanin vertauskuva.

Jos katsahti tähän sepitettyyn maailmaan, tuli siinä esille hieno
itsehillintä, joka viime hetkeen asti peittää maailman silmiltä
sisäisen onttoutumisen, biologisen rappeutumisen; kellertävä,
aistillisesti osattomaksi jäänyt rumuus, jonka onnistuu saada kytevä
kiihko syttymään puhtaaksi liekiksi, vieläpä kohota kauneuden
valtakunnan hallitsijaksi; kalpea voimattomuus, joka hengen hehkuvista
syvyyksistä hakee voimaa pakottamaan kokonaisen ylimielisen kansan
ristin juurelle, _sen_ jalkojen juurelle; miellyttävä ryhti
muodon tyhjässä ja ankarassa palveluksessa; synnynnäisen petturin
valheellinen, vaarallinen elämä ja hermoja nopeasti kuluttava kaipuu
ja taito. Kun katseli kaikkia näitä kohtaloita ja vielä monta
samantapaista, saattoi epäillä, olisiko yleensä muuta urhoollisuutta
kuin heikkojen urhoollisuus. Mikähän sankarius olisikaan ajanmukaisempi
kuin tämä?

Gustav Aschenbach oli kaikkien niiden runoilija, jotka tekevät työtä
uupumuksen rajamailla, liiaksirasittuneiden, jo rikkiajettujen,
vielä pystyssä pysyvien, kaikkien niiden työtä saarnaavien, jotka
kitukasvuisina ja haurain välinein tahdonhaltioitumisen ja viisaan
hoidon avulla voittavat itselleen ainakin joksikin aikaa suuruuden
vaikutukset. Niitä on paljon, he ovat aikakauden sankareita. Ja
kaikki he tunsivat itsensä hänen teoksessaan, tapasivat tunnustusta,
koroitusta, ylistystä; he olivat hänelle kiitollisia, kuuluttivat hänen
nimeään.

Hän oli ollut nuori ja hiomaton aikansa mukaisesti ja saatuaan siltä
huonoja neuvoja julkisesti hairahtunut, erehtynyt, pannut itsensä
alttiiksi, puheissaan ja teoksessaan rikkonut säädyllisyyden ja
maltillisuuden lakia. Mutta hän oli voittanut arvon, jota tavoittamaan,
kuten hän väitti, jokaisella suurella kyvyllä on luontainen,
synnynnäinen kannustin, jopa voi sanoa, että koko hänen kehityksensä
oli ollut tietoista ja uhmaavaa, kaikki epäilyn ja ivan esteet tieltään
raivaavaa arvoonnousua.

Kuvauksen elävä, henkisesti höllä kouraantuntuvaisuus huvittaa
poroporvarillisia joukkoja, mutta intohimoisen vääjäämättömään
nuorisoon tehoo vain se, mikä on pulmallista. Ja Aschenbach harrasti
pulmallista; hän oli ollut niin ehdoton kuin vain joku nuorukainen.
Hän oli palvonut henkeä, harjoittanut tiedon ryöstöviljelystä,
jauhanut siemenhedelmää, pannut alttiiksi salaisuuksia, tehnyt kyvyn
epäiltäväksi, kavaltanut taiteen — vieläpä hän oli, samalla kun
hänen kuvaavat teoksensa huvittivat, kohottivat, elähdyttivät uskoen
nauttivia, nuorekkaana taiteilijana hurmannut kaksikymmenvuotiaita
taiteen epäiltävästä olemuksesta ja itse taide-elämästä lausumillaan
kyynillisillä väitteillä.

Mutta näyttää siltä, ettei jalo ja kelpo henki mistään nopeammin,
perinpohjaisemmin tympeydy kuin tiedon terävästä ja katkerasta
kiihoituksesta. Ja varmaa on, että nuorukaisen raskasmielinen, mitä
tunnontarkin perusteellisuus merkitsee pinnallisuutta mestariksi
varttuneen miehen syvällisen lopputuloksen rinnalla, kun hän kieltää
tietämyksen, syrjäyttää sen ja kulkee pystyssä päin sen ohitse, mikäli
se on omiaan vähimmässäkin määrässä lamauttamaan, herpaisemaan,
alentamaan tehoa, tunnetta tai itse intohimoa.

Kuinka olisi kuuluisa kertomus »Kurjasta» selitettävä muuksi
kuin inhon ilmaisuksi ajan säädytöntä psykologismia vastaan? Se
ruumiillistuu tuossa kertomuksen veltossa ja arkisessa puoliroistossa,
joka juonittelee itselleen kohtalon, ajamalla voimattomuudessaan,
paheellisuudessaan, siveellisessä heikkoudessaan vaimonsa erään
parrattoman syliin ja sisimmässään uskomalla saavansa tehdä arvottomia
tekoja. Se sanan mahtipontisuus, jolla tässä kehno tuomittiin, ilmaisi,
että torjuttiin moraalisen epäilijämielen kaikki kadotussurkuttelu
ja kiellettiin veltto säälinilmaus, jonka mukaan kaiken ymmärtäminen
tietää kaiken anteeksiantamista. Ja mitä tässä valmisteltiin, jopa
jo tapahtuikin, se oli »uudestisyntyneen ennakkoluulottomuuden
ihmettä», josta vähän myöhemmin eräässä tekijän kaksinpuhelussa
painavasti ja jotenkin salaperäisesti korostamalla tuli puhe. Omituisia
sattumuksia! Oliko tämän »uudestisyntymisen», tämän uuden arvon ja
ankaruuden henkistä seurausta, että samaan aikaan havaittiin hänen
kauneusaistinsa miltei tavaton vahventuminen, se muodon aatelinen
puhtaus, yksinkertaisuus ja tasasuhta, joka siitä lähtien painoi hänen
tuotantoonsa mestarillisuuden ja klassillisuuden täysin ilmeikkään ja
harkitun leiman?

Mutta eikö hajoittavan ja toisaalta ehkäisevän tietämyksen rajojen
ulkopuolella liikkuva siveellinen päättäväisyys merkitse jälleen
maailman ja sielun siveellistä yksinkertaistumista ja myöskin siis
vahvistumista pahaan, kiellettyyn ja siveellisesti mahdottomaan?
Eikö muodolla ole kahdenlaiset kasvot? Ja eikö se yhtaikaa ole sekä
siveellinen että epäsiveellinen — siveellinen kurin tuloksena ja
ilmaisuna, mutta epäsiveellinen, jopa siveetön, mikäli se luonnostaan
sisältää moraalisen välinpitämättömyyden, jopa oleellisesti pyrkii
taivuttamaan moraalista ylpeän ja rajattoman valtikkansa alaisuuteen?

Olkoonpa sen laita kuinka tahansa! Kehitys on kohtaloa, ja eikö
sellaisen kehityksen, jonka seuralaisena on laajan julkisuuden
myötätunto ja joukkoluottamus, tule kulkea toista latua kuin
sellaisen, joka täyttyy ilman maineen loistoa ja sitoumuksia? Vain
ikuinen mustalaisuus pitää sitä ikävystyttävänä ja on altis pilkkaan,
jos suuri kyky kasvaa vapaaksi kevytmielisestä nukkeasteesta,
totuttautuu ottamaan ilmeikkäästi huomioon hengen arvoa ja omaksuu
sen yksinäisyyden hovitavat, joka oli täynnä omintakeisia, ankaran
itsenäisiä kärsimyksiä ja taisteluja ja kohotti sen ihmisten
keskuudessa valtaan ja kunniaan. Kuinka paljon onkaan kyvyn
itsemuovailussa leikkiä, uhmaa, nautintoa!

Eräänlaista virallisen kasvattavaa tuli ajanmittaan Gustav Aschenbachin
esityksiin; hänen tyylistänsä hävisivät myöhempinä vuosina välitön
rohkeus, ylevät ja uudet vivahdukset, hän muuttui mallikelpoisen
vakaantuneeksi, hiotun perinnäiseksi, säilyttäväksi, muodolliseksi,
jopa kaavamaiseksi, ja kuten muistotarina on tietävinään kertoa Ludvig
XIV:stä, karkoitti vanheneva hallitsijapuhetavastaan kaikki alhaiset
sanat.

Siihen aikaan tapahtui, että opetusviranomaiset panivat säädettyihin
oppikirjoihin valittuja sivuja hänen teoksistaan. Se tyydytti häntä
sisäisesti, ja kun muuan saksalainen ruhtinas juuri valtaistuimelle
nousseena antoi »Fredrikin» runoilijalle, hänen täyttäessään
viisikymmentä vuotta, henkilökohtaisen aatelisarvon, ei hän
kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.

Muutamien levottomuusvuosien jälkeen, yritettyään pysähtyä milloin
sinne, milloin tänne, hän valitsi jo varhain pysyväksi asuinpaikakseen
Münchenin ja eleli siellä porvarillisessa kunnia-asemassa, jollainen
erikoistapauksissa tulee henkisen kyvyn osaksi. Avioliiton, jonka hän
solmi jo nuorena erään oppineen perheen tyttären kanssa, oli kuolema
purkanut lyhyen onnenajan jälkeen. Hänelle oli jäänyt tytär, tämäkin jo
aviovaimo. Poikaa hänellä ei ollut milloinkaan ollut.

Gustav von Aschenbach oli keskikokoa hieman pienempi, tummahko,
sileäksi ajettu. Hänen päänsä näytti hiukan liian isolta hänen miltei
sirotekoiseen vartaloonsa verrattuna. Hänen taaksepäin suorittu,
päälaelta ohennut, ohimoilta hyvin tuuhea ja vahvasti harmaantunut
tukkansa kehysti korkeata, uurteista ja ikäänkuin arpista otsaa.
Kehyksettömien kultaisten silmälasien kaari pureutui lujan, jalosti
kaarevan nenän juureen. Suu oli iso, usein veltto, usein äkkiä kapeneva
ja tiukka. Posket olivat laihat ja vakoiset; hyvin kehittynyt leuka oli
pehmeästi kaksijakoinen.

Melkoiset kohtalot näyttivät liitäneen tuon useimmiten kärsivästi
sivulle painuneen pään yli. Ja kuitenkin oli juuri taide tässä saanut
aikaan tuon ilmeiden muovailun, joka muutoin on raskaan, monivaiheisen
elämän työtä.

Tämän otsan takana olivat syntyneet Voltairen ja kuninkaan väliset
säkenöivät, sotaa koskevat vuorosanat, nämä silmät, väsähtäneinä ja
syvinä silmälasien takaa katsellen, olivat nähneet seitsenvuotisen
sodan sairaalojen verisen helvetin. Persoonalliseltakin kannalta taide
on kohotettua elämää. Se onnellistuttaa syvemmin, kuluttaa nopeammin.
Se painaa palvelijansa kasvoihin kuviteltujen ja henkisten seikkailujen
jäljet ja kehittää, jopa ulkonaisen elämän luostarinkaltaisessa
hiljaisuudessa, ajanoloon hermot hemmoitelluiksi, liikahienostuneiksi
ja uteliaiksi, mitä irstailevien intohimojen ja nautintojen täyttämä
elämä tuskin kykenee saamaan aikaan.




KOLMAS LUKU


Moninaiset maalliset ja kirjalliset puuhat pidättivät matkahaluista
kirjailijaa Münchenissä vielä pari viikkoa mainitun kävelyretken
jälkeen. Hän antoi lopulta määräyksen panna maatalonsa sellaiseen
kuntoon, että sinne voisi muuttaa neljän viikon perästä, ja matkusti
eräänä päivänä toukokuun loppupuolella yöjunassa Triestiin, jossa hän
viipyi vain vuorokauden ajan ja astui seuraavana aamuna Polaan menevään
laivaan.

Hän etsi nimenomaan vierasta ja eristettyä, minkä silti saattoi
pian tavoittaa, ja valitsi senvuoksi olinpaikan eräästä joitakin
vuosia sitten kuuluksi tulleesta, Istrian rannikon läheisestä Adrian
saaresta, jossa asui värikkään ryysyistä, uppo-outoa kieltä puhuvaa
maalaisväestöä ja jossa avoimen meren partaalla oli kauniisti
lohkeilleita rantakallioita.

Mutta sade ja painostava ilma, poroporvarillinen, tyystin
itävaltalainen hotelliseura ja se puute, ettei saanut sellaista
rauhallisen läheistä suhdetta mereen, jonka vain lieto hiekkaranta
tarjoaa, ikävystyttivät hänet eivätkä antaneet hänelle varmuutta siitä,
että hän oli tullut kohtalon määräämään paikkaan.

Häntä huolestutti sisäinen halu päästä jonnekin, minne, siitä hän ei
vielä ollut selvillä. Hän tarkasteli laivayhteyksiä, katseli etsien
ympärilleen, ja äkkiä ilmestyi, yhtaikaa hämmästyttäen ja itsestään
selvänä, päämäärä hänen silmiensä eteen. Jos yön halki tahtoi saavuttaa
jotakin verratonta ja satumaisen erikoista, minne silloin lähdettiin?
Mutta sehän oli selvä. Mitä hän täältä haki? Hän oli joutunut väärään
paikkaan. Sinnehän hänen piti matkustaa.

Hän ei viivytellyt sanoessaan irti sopimattoman asunnon. Puolitoista
viikkoa hänen tulonsa jälkeen kantoi nopea moottorivene hänet
tavaroineen utuisena aamuvarhaisena veden halki takaisin sotasatamaan,
jossa hän astui maihin vain noustakseen heti lautakäytävää pitkin erään
laivan kostealle kannelle, ja sitten alkoi matka Venetsiaan.

Se oli iäkäs, kansallisuudeltaan italialainen alus, vanhentunut,
nokinen ja synkkä. Laivan luolan omaisessa, keinotekoisesti valaistussa
sisähytissä, jonne heti Aschenbachin astuttua laivaan muuan
kyttyräselkäinen ja likainen merimies virnistävän kohteliaana opasti
hänet, istui pöydän takana hattu vinossa silmillä ja sikarinpätkä
suupielessä vanhanaikaisen sirkusjohtajan näköinen, pukinpartainen
mies, joka irvistelevän kevein liikemieselein merkitsi paperille
matkustavien henkilötiedot ja antoi heille liput.

»Venetsiaan!» toisti hän Aschenbachin pyynnön, ojentaen käsivartensa ja
kastaen kynän vinosti seisovan mustepullon puuromaiseen lopputilkkaan.
»Venetsiaan, ensimmäinen luokka! Jaha, ei sitten muuta, hyvä herra.»

Ja hän kirjoitti isoja harakanvarpaita ja ripoitti rasiasta
kirjoitukselle sinistä hiekkaa, jonka hän antoi valua saviastiaan,
taittoi keltaisin ja luisevin sormin paperin ja kirjoitti uudelleen.

»Onnellisesti valittu matkan päämäärä!» laverteli hän sitä tehdessään.
»Ah, Venetsia! Ihana kaupunki! Kaupunki, joka vastustamattomasti
vetää sivistynyttä ihmistä luoksensa sekä historiansa että nykyisten
sulojensa vuoksi.»

Hänen liikkeittensä liukkaudessa ja niitä säestävässä tyhjässä
puhelussa oli jotakin huumaavaa ja sekoittavaa, ikäänkuin hän olisi
pelännyt, että matkustaja vielä viime hetkessä kavahtaisi päätöstään
lähteä Venetsiaan. Hän otti rahat nopeasti ja heitti takaisin tulevat
kolikot taitavasti kuin pelinhoitaja pöytää peittävälle tahraiselle
liinalle.

»Paljon huvia, hyvä herra!» sanoi hän kumartaen kuin näyttelijä.
»Minulle tuottaa kunniaa, kun olette liittynyt matkustajiini... Hyvät
herrat!» huusi hän heti senjälkeen käsi koholla, ikäänkuin liike
olisi vilkkaassa käynnissä, vaikka paikalla ei ollut enää ainoatakaan
asiakasta. Aschenbach palasi kannelle.

Toinen käsi laivan rintasuojaa vasten nojattuna hän katseli joutilasta
väkeä, jota vetelehti laiturilla laivan lähtöä odotellen, ja laivan
matkustajia. Toi sen luokan matkustajat kyyristelivät etukannella
käyttäen arkkuja ja myttyjä istuimina. Ensi kannen matkaseurana
oli joukko nuorukaisia, nähtävästi kauppa-apulaisia Polasta, jotka
hyväntuulisina olivat tekemässä yhteisiä huvimatkaa Italiaan. He
pitivät aikamoista melua itsestään ja hankkeestaan, lörpöttelivät,
imuroivat, nauttivat itsehyväisinä omasta elehtimisestään ja huusivat
kaidepuun ylitse kumartuneina liukaskielisiä pilkkasanoja tovereilleen,
jotka salkut kainalossa satamakatua pitkin olivat menossa liikkeisiinsä
ja uhkailivat huvittelijoita kepeillään.

Muuan vaaleankeltaiseen, ylen muodikkaasti tehtyyn kesäasuun puettu
mies, jolla oli punainen kaulanauha ja rohkeasti ylöspäin käännetty
panamahattu, ylitti kaikki muut kirkuvan äänekkäällä iloisuudella.
Mutta tuskin Aschenbach oli vähän tarkemmin silmäillyt häntä, kun hän
puolittain, kauhistuneena huomasi, että mies oli valenuorukainen.
Hän oli vanha, siitä ei ollut epäilystäkään. Silmät ja suu olivat
ryppyjen reunustamat. Hento puna poskilla oli maalia, ruskea tukka
värikäsnauhaisen olkihatun alla oli irtonainen, hänen kaulansa
oli sisäänpainunut ja jänteinen, hänen pienet irtoviiksensä ja
leukakärpänen olivat värjätyt, hänen keltainen ja täysilukuinen
hammasrivinsä, jota hän nauraen näytteli, oli halpaa jäljittelyä, ja
hänen kätensä, joissa oli sinettisormus kummassakin etusormessa, olivat
vanhuksen kädet. Kauhistuneena Aschenbach katseli häntä ja tarkkaili
hänen tapaansa seurustella ystäviensä kanssa. Eivätkö nuorukaiset
tietäneet, eivätkö he huomanneet, että hän oli vanha, että hän piti
väärin heidän keikarimaista ja värikästä pukuaan, esiintyi väärin
heikäläisenä? Itsestään selvänä asiana ja tottumuksesta he, kuten
näytti, sietivät häntä keskuudessaan, kohtelivat häntä kuin vertaistaan
ja vastasivat vastenmielisyyttä ilmaisematta hänen lystikkäihin
kylki-iskuihinsa. Kuinka se oli mahdollista?

Aschenbach peitti otsan kädellään ja sulki silmänsä, joita poltti,
koska hän oli nukkunut liian vähän. Hänestä tuntui, ettei kaikki
kulkenut tavallista latua, että satumaisen vieras ja vääntynyt maailma
alkoi levitä kummallisuuden alalle, mikä kenties loppuisi, jos hän
varjostaisi hieman kasvojaan ja silmäilisi jälleen ympärilleen. Mutta
juuri siinä silmänräpäyksessä hän tunsi kuin uivansa, ja kun hän nosti
katseensa järjettömän pelokkaasti, huomasi hän laivan raskaan ja synkän
ruhon hitaasti irtaantuvan muuratusta rannasta. Tuuman kerrallaan,
koneen työntäessä eteenpäin ja taaksepäin, leveni likaisen läikehtivä
vesiraita laiturin ja laivankyljen välillä, ja kömpelösti liikehtien
laiva käänsi kokkapuunsa aukeaa merta kohti. Aschenbach meni ylähangan
puolelle, jonne kyttyräselkäinen oli asettanut hänelle lepotuolin ja
jonne tahraiseen hännystakkiin puettu tarjoilija tuli kysymään hänen
määräyksiään.

Taivas oli harmaa, tuuli kostea. Satama ja saaret olivat jääneet
taakse, ja nopeasti hävisi utuisesta näköpiiristä maa kokonaan.
Kosteuden liuottamla hiilihiutaleita putoili pestylle kannelle, joka ei
ottanut kuivuakseen. Jo tunnin kuluttua levitettiin purjekatos, koska
alkoi sataa.

Viittaansa kääriytyneenä, kirja sylissä, lepäili matkailija, ja
tunnit kuluivat hänestä huomaamatta. Sade oli lakannut, liinakatos
poistettiin. Näköpiiri oli täydellinen. Taivaan samean kupukaton
alla levisi yltympäri aution meren suunnaton laatta. Mutta tyhjässä
nivelettömässä avaruudessa puuttuu meiltä vaisto mitata aikaa, ja me
häivymme mittaamattomuuteen. Varjomaisen kummallisia olioita, vanha
keikari, laivaruuman pukinpartainen mies liikkuivat epämääräisin elein
ja sekavin unipuhein lepäävän aivoissa, ja hän nukahti.

Puolipäivän aikaan hänet käskettiin pitoihin käytävän tapaiseen
ruokasaliin, josta ovet johtivat makuukojuihin ja jossa pitkän pöydän
alapäässä — hän aterioi sen yläpäässä — liikeapulaiset ynnä vanhus
olivat kello kymmenestä alkaen kilistelleet iloisen kapteenin kanssa.
Ateria oli viheliäinen, ja hän lopetti sen nopeasti. Hän halusi
ulkoilmaan, katsomaan taivasta, näyttäisikö se kirkastuvan Venetsiassa
päin.

Hän ei voinut kuvitella muuta kuin että näin tapahtuisi, sillä kaupunki
oli ottanut hänet aina loistavana vastaan. Mutta taivas ja meri olivat
yhä sameat ja lyijynväriset, ajoittain putoili sumuista sadetta, ja
hän mukautui ajatukseen, että vesitietä tullen tapaisi Venetsian
toisenlaisena kuin lähestyessään sitä aikaisemmin maitse.

Hän seisoi keulamaston luona, katse etäisyyteen tähdättynä, odottaen
maata. Hän ajatteli sitä surumielisen innostunutta runoilijaa, jolle
muinoin näistä aalloista olivat nousseet hänen unelmansa kupukatot ja
kellontornit; hän toisti hiljaa mielessään jotakin siitä, mistä silloin
oli kunnioituksen, onnen ja surun innoittamana syntynyt hillitty
laulu, ja jo kuvatun tunteen vaivattomasti liikuttamana hän tarkasteli
vakavaa ja väsynyttä sydäntään todetakseen, olisiko kulkevalle
tyhjäntoimittajalle ehkä vielä suotu uusi innostus ja hämmennys,
tunteen myöhäinen seikkailu.

Silloin sukeltautui oikealta esille laakea rannikko, kalastajaveneet
vilkastuttivat meren, kylpysaari tuli näkyviin, laiva jätti sen
vasemmalle puolelleen ja liukui, kulku hidastettuna, sen kapean väylän
läpi, joka on saanut nimensä saaren mukaan, ja laguuneilla, kirjavan
viheliäisten asuntojen edessä, se pysähtyi vallan, koska täytyi odottaa
terveydenhoitotarkastajien alusta.

Kului tunti, ennenkuin se näkyi. Oli tultu perille eikä kuitenkaan
oltu perillä; ei ollut kiirettä, ja kuitenkin oltiin levottomuuden
ahdistamia. Nuoret polalaiset, isänmaallisessa mielentilassa ehkä
hyvinkin sen torvisoiton johdosta, jonka äänet kantautuivat veden yli
yleisten puutarhojen taholta, olivat tulleet kannelle ja kuohuviinin
innoittamina huusivat eläköötä vastapäätä rannalla aseharjoituksia
pitäville ratsumiehille.

Mutta oli vastenmielistä nähdä, millaiseen tilaan nuorison kanssa
harjoitettu väärä veljeily oli saattanut tuon pyntätyn ukon. Hänen
vanhat aivonsa eivät olleet nuorten tukevien aivojen lailla kyenneet
kestämään viinin vaikutusta. Hän oli surkuteltavasti päihdyksissä.
Katse tylsänä, savuke hytisevissä hyppysissä hän huojui paikalla
vaivaloisesti tasapainoa tapaillen, humaltuneessa tilassaan eteen-
ja taaksepäin kuukahtamaisillaan. Koska hän olisi ensi askeleella
kompastunut, ei hän uskaltanut liikkua paikaltaan, mutta ilmaisi silti
säälittävää uhkamieltä, tarttui jokaiseen häntä lähestyvään kiinni
takinnapista, lallatti, siristeli, hihitti, kohotti sormuskoristeisen
kurttuisen etusormensa typerään härnäilyyn ja nuoli inhoittavan
kaksimielisellä tavalla kielenkärjellä suupieliään.

Aschenbach katseli häntä synkännäköisenä, ja jälleen häneen tuli
pyörryttävä aistimus, ikäänkuin maailma osoittaisi kevyttä, kuitenkin
hillitöntä taipumusta vääntyä kummallisen ja hirviömäisen muotoon —
aistimus, jonka valtaan olosuhteet tosin pidättivät häntä antautumasta,
koska juuri silloin kone alkoi uudelleen jyskyttäen käydä ja laiva
jatkoi jälleen niin lähellä päämäärää keskeytynyttä kulkuansa San
Marcon kanavassa.

Näin hän siis jälleen näki tuon hämmästyttävimmän maihinnousupaikan,
tuon haaveellisen rakennustyön loistavan yhdistelmän, jonka tasavalta
oli pannut lähestyvien merenkulkijoiden kunnioittavien katseitten
eteen, palatsin keveän ihanuuden ja huokaustensillan rantapatsaat
jalopeuroineen ja pyhimyksilleen, satutemppelin komeasti näkyvän
sivustan, läpikatsauksen porttikäytävään ja jättiläiskellolle, ja
tätä katsellessaan hän mietti, että saapuminen maitse Venetsian
asemalle merkitsi astumista palatsiin takaoven kautta ja ettei tähän
kaupungeista epätodellisimpaan sopisi saapua muuta tietä kuin mitä hän
nyt tuli, laivalla, aavan meren yli.

Kone pysähtyi, gondolit tunkeilivat lähettyvillä, köysitikkaat
laskettiin alas; laivaan astui tullivirkamiehiä, jotka toimittivat
tehtävänsä pintapuolisesti. Laivan purkaminen saattoi alkaa. Aschenbach
ilmoitti, että hän halusi gondolin viemään hänet tavaroineen sille
paikalle, mistä Lidon ja kaupungin väliä kulkevat pienet laivat
lähtivät, sillä hän aikoi jäädä asumaan meren rannalle.

Hänen hankkeensa hyväksytään, hänen toivomuksensa huudetaan alas
vedenpinnalle, missä gondolinkuljettajat murteitansa puhuen torailevat
keskenään. Hän on yhä estetty astumasta alas; hänen matka-arkkunsa,
jota paraikaa vaivalla kiskotaan tikapuuntapaisia portaita alas,
estää sen. Niinpä hänen on mahdoton muutamaan minuuttiin välttää
pöyristyttävän ukon tunkeilevaisuutta, kun tämä päihtymistilassaan
hämärästi innostuu lausumaan jäähyväiskohteliaisuuksia vieraalle.

»Toivomme mitä onnellisinta oleskelua», mäkättää ukko ja raapaisee
jalallaan. »Suosittelemme itsestämme hyvää muistoa! _Au revoir,
excusez_ ja _bon jour_, teidän ylhäisyytenne!» Hänen suunsa vetistelee,
hän iskee silmää, hän nuolee suupieliään ja hänen ukonhuultaan
koristava värjätty partakärpänen harittaa pystyyn. »Tervehdyksemme»,
lallattaa hän, vieden kaksi sormenpäätä suulleen, »tervehdyksemme
rakastetulle, kaikkein rakkaimmalle, kauneimmalle rakastetulle». Ja
äkkiä putoavat hänen yläleukansa tekohampaat alahuulelle. Aschenbach
pääsee vihdoin pakoon. »Rakastetulle, hienolle rakastetulle»,
kuulee hän vielä takanaan lausuttavan kuhertavalla, ontolla ja
epäselvällä äänellä, kun hän köysikaiteesta kiinnipidellen kapuaa alas
laskutikkaita myöten.

Kukapa ei olisi tuntenut hetkellistä kauhua, kellä ei olisi ollut
taisteltavana salaista arkuutta ja ahdistusta vastaan, kun piti ensi
kerran tai pitkäaikaisen vieraantumisen jälkeen astua venetsialaiseen
gondoliin?

Ballaadikausilta muuttumattomana meille säilynyt kummallinen
kulkuneuvo, niin omituisen musta kuin vain muutoin ruumisarkut ovat
— se muistuttaa hiljaa liputtavassa yössä koettuja äänettömiä ja
rikollisia seikkailuja, se muistuttaa vielä enemmän kuolemaa itseään,
paareja sekä synkkiä hautajaisia ja viimeistä hiljaista matkaa. Ja onko
huomattu, että tuollaisen aluksen istuin, arkunmustaksi kirjoitettu,
himmeänmustaksi päällystetty nojatuoli on maailman pehmein, upein,
veltostuttavin sija? Aschenbach huomasi sen istahdettuaan melojan
jalkojen juureen vastapäätä matkatavaroitaan, jotka lojuivat siististi
kokassa.

Soutajat kinastelivat yhä, karkeasti, käsittämättömin sanoin,
uhkaavasti elehtien. Mutta vesikaupungin erikoinen hiljaisuus tuntui
ottavan lempeästi vastaan heidän äänensä, tekevän ne ruumiittomiksi,
hajoittavan ne aallokon yli.

Täällä satamassa oli lämmintä. Shirokko-tuulen lauhasti kasvoja
hivellessä, myötäävän aallokon pinnalla keinahdellen, pieluksiin
nojaten matkamies ummisti silmänsä ja nautti täysin siemauksin yhtä
oudosta kuin suloisesta joutenolosta. Matkasta tulee lyhyt, tuumi hän;
kunpa se kestäisi iäti! Keveässä keinahtelussa hän tunsi loittonevansa
tungoksesta, äänten hälystä.

Kuinka hiljaiseksi ja yhä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään!
Mitään muuta ei kuulunut kuin soutajan melan loiske, aaltojen kumea
pärskähtely vasten veneen kokkaa, joka pystypäisenä, mustana ja
kärjestään hellebardin tapaiseksi muovailtuna kohosi vedestä, ja
lisäksi kolmantena äänenä pulleina, jupinaa — melojan kuiskattua, kun
hän hampaitten välistä jutteli itsekseen sysäyksittäin, äännähdyksin,
jotka hänen käsivarsiansa työskentely pusersi esiin.

Aschenbach nosti katseensa ja huomasi lievästi kummastuneena,
että laguuni laajeni hänen ympärillään ja että hänen kulkunsa oli
suunnattu avomerelle päin. Näytti siis siltä, ettei hän saisi lepäillä
liian paljon, vaan hänen tulisi hieman huolehtia myöskin tahtonsa
täytäntöönpanosta.

»Höyrylaivalaiturille siis», sanoi hän kääntyen puoleksi taaksepäin.

Jupina taukosi. Hänelle ei vastattu.

»Höyrylaivalaiturille siis», toisti hän ja kääntyi kokonaan ja
katsahti melojaan, joka hänen takanaan korokelaudalla seisten kohosi
vaaleaa taivasta vasten. Se oli tylynnäköinen, jopa raakailmeinen
mies, yllään merimiehen sininen asu, jossa oli keltainen vyö ja
päässä korskeasti kallelleen työnnetty muodoton olkihattu, jonka
punonta oli hajoamaisillaan. Hänen kasvojensa muoto, hänen vaaleat
kähärät viiksensä lyhyen nykerönenän alla eivät ollenkaan osoittaneet
italialaista syntyperää. Vaikka hän olikin ruumiinrakenteeltaan
hintelä, niin ettei häntä olisi luullut ammatissaan erikoisen
taitavaksi, käytteli hän melaa varsin tarmokkaasti, keskittäen
jokaiseen vetäisyyn kaikki ruumiinvoimat. Pari kertaa hänen huulensa
ponnistelusta vetäytyivät syrjään, niin että valkoiset hampaat
paljastuivat. Punertavat kulmakarvat kurtussa hän katsoi vieraan ohi
vastatessaan jyrkällä, melkein karkealla äänellä:

»Te menette Lidoon.»

Aschenbach vastasi:

»Niinpä kyllä. Mutta olen ottanut gondolin vain viemään minut San
Marcon rannalle. Haluan matkustaa kanavalaivalla.»

»Ette voi matkustaa kanavalaivalla, hyvä herra.»

»Entä miksi en?»

»Koska kanavalaiva ei kuljeta matkatavaroita.» Se oli totta —
Aschenbach muisti sen. Hän oli vaiti. Mutta miehen jyrkkä, ylimielinen
esiintyminen, joka niin tuiki vähän vastasi maan tapaa, vaikutti
sietämättömällä. Hän sanoi:

»Se on minun asiani. Ehkä haluan antaa tavarani säilytettäväksi. Teidän
on käännyttävä.»

Tuli äänettömyys. Mela läiskähteli, vesi löi kumeasti keulaan. Ja
puhelu ja jupina alkoi jälleen. Meloja puheli itsekseen hampaitten
välitse.

Mitä oli tehtävä? Yksin aalloilla oudosti omavaltaisen, kammottavan
päättäväisen miehen seurassa, matkamies ei keksinyt keinoa, kuinka
toteuttaisi tahtonsa. Kuinka pehmeästi hän voisikaan lepäillä, ellei
kiihdyttäisi itseään! Eikö hän ollut toivonut matkan kestävän kauan,
ikuisesti? Järkevintä oli antaa asioiden mennä omaa latuaan, se oli
tosiasiallisesti mitä miellyttävintä.

Hänen istuimensa, matala musta täytetty nojatuoli, tuntui uhkuvan
laiskuuden lumoa, kun se keinahteli keveästi hänen selkänsä takana
seisovan itsepintaisen melojan työnnöistä. Aschenbachin mielessä
väikkyi eräänlaisena unikuvana ajatus, että hän oli joutunut
rikollisen käsiin — kykenemättä kehittämään ajatuksiaan teoksi
puhkeavaan puolustukseen. Vielä ikävämmältä tuntui mahdollisuus,
että kaikki oli alhaisen rahansaalistuksen suunnittelua. Eräänlainen
velvollisuudentunne tai ylpeys, mieleenjohtuma, että se oli ehkäistävä,
sai hänet vielä kerran ponnistautumaan. Hän kysyi:

»Paljonko vaaditte matkasta?»

Ja katsoen hänen ohitseen meloja vastasi:

»Te kyllä maksatte.»

Oli selvää, mitä tähän oli vastattava. Aschenbach sanoi koneellisesti:

»En maksa mitään, en kerrassaan mitään, jos viette minut, minne en
tahdo.»

»Te aiotte Lidoon.»

»Mutta en teidän kanssanne.»

»Minä kuljetan teitä hyvin.»

Se on totta, tuumi Aschenbach ja pysyi vaiti. Se on totta, sinä
kuljetat minua hyvin. Vaikka, arvattuasi käyttövarani, lähettäisit
minut salakavalasti melaniskulla Hadekseen, olet kuljettanut minua
hyvin.

Mutta mitään sensuuntaista ei tapahtunut. Vieläpä saapui seuraa,
veneellinen kiertäviä soittoniekkoja, miehiä ja naisia, jotka lauloivat
kitaran ja mandolinin säestyksellä tunkeilevasti pysytellen gondolin
kyljessä ja täyttäen veden hiljaisuuden voitonhimoisella vieraalla
runoudellaan. Aschenbach viskasi rahaa esille työnnettyyn hattuun.
Joukko vaikeni silloin ja souti paikalta. Ja melojan kuiskailu alkoi
taas kuulua, kun hän puheli itsekseen sysäyksittäin ja hajanaisesti.

Niin sitten päästiin perille kaupunkiin päin menossa olevan
höyrylaivan vanaveden keinuttamana. Kaksi kunnallisvirkamiestä
käveli rannalla edestakaisin kädet selän takana ja katse laguuniin
päin suunnattuna. Aschenbach nousi gondolista sillalle vanhuksen
avulla, joka iskuhakoineen on saapuvilla jokaisessa venetsialaisessa
maihinnousupaikassa, ja kun häneltä uupui pientä rahaa, meni hän
laivasillan naapurissa olevaan hotelliin vaihtamaan rahaa maksaakseen
melojalle oman harkintansa mukaan. Hän sai asiansa toimitetuksi
hotellin eteisessä, tuli takaisin, löysi matkatavaransa laiturilla
olevista työntörattaista, mutta gondoli ja sen kuljettaja olivat
hävinneet.

»Hän livisti tiehensä», sanoi iskuhakaa pitelevä vanhus. »Huono mies,
mies ilman toimilupaa, armollinen herra. Hän on ainoa meloja, jolla ei
ole toimilupa. Toiset ovat ilmoittaneet tänne puhelimitse. Hän näki,
että häntä odotettiin. Silloin hän livisti tiehensä.»

Aschenbach kohautti olkapäitänsä.

»Herra on kulkenut ilmaiseksi», jatkoi vanhus ja työnsi hattunsa
esille. Aschenbach viskasi siihen jonkun kolikon. Hän antoi määräyksen
viedä matkatavaransa kylpylän hotelliin ja seurasi työntörattaita
puistokujaa, valkoisena kukkivaa puistokujaa pitkin, joka kulkee
vinosti saaren poikki rannalle ja jonka molemmilla puolilla on
ravintoloita, myymälöitä ja täysihoitoloita.

Hän saapui laajaan hotelliin takaoven kautta puutarhapengermältä
käsin ja meni eteisen ja etuhuoneen kautta konttoriin. Kun hän
oli ilmoittautunut, otettiin hänet vastaan avuliaan hyväksyvästi.
Hovimestari, pieni, hiljainen, imartelevan kohtelias mies, jolla oli
mustat viikset ja ranskalaiseen malliin tehty pitkätakki, saattoi
hänet hissillä toiseen kerrokseen ja opasti hänet miellyttävään
huoneeseen, jossa oli kirsikkapuinen kalusto ja joka oli koristettu
voimakastuoksuisilla kultilla; korkeista ikkunoista oli näköala aavalle
merelle.

Kun hotellin toimihenkilö oli vetäytynyt pois, astui hän ikkunan luo,
ja sillaikaa kun hänen takanaan tuotiin matkatavaroita sisään ja
sijoitettiin huoneeseen, katseli hän iltapäiväisen tyhjää rantaa ja
auringotonta merta, joka eli nousuveden aikaa ja lähetteli matalia,
venytettyjä aaltoja rauhallisessa tasatahdissa rantaa vasten.

Yksinäismykällä ovat huomiot ja tapahtumat samalla kertaa epäselvempiä
ja tehokkaampia kuin seuranhaluisella; hänen ajatuksensa ovat
raskaammat, kummallisemmat eivätkä koskaan vailla surumielisyyden
vivahdusta. Kuvat ja havainnot, jotka olisi voinut keveästi karistaa
katseella, naurahduksella, mielipiteiden vaihdolla, vaivaavat häntä
kohtuuttomasti, syventyvät äänettömyydessä, käyvät merkitseviksi,
elämykseksi, seikkailuksi, tunteeksi. Yksinäisyys kypsyttää
omintakeista, rohkeasti ja vieroittavasti kaunista; siitä lähtee runo.
Mutta se kypsyttää myöskin nurinkurista, suhteetonta, järjetöntä ja
luvatonta.

Niinpä kiusasivat tulomatkan ilmiöt, kauhea vanha, rakastetusta
loruileva keikari, luvattomasti ammattiaan harjoittava, palkkionsa
menettänyt gondolinkuljettaja, yhä vielä matkamiehen mieltä.
Tuottamatta järjelle vaikeuksia, antamatta varsinaisesti aihetta
mietiskelyyn, ne olivat kuitenkin peräti kummallisen luontoisia,
kuten hänestä tuntui, ja ehkä juuri tämän vastakohdan vuoksi omiaan
herättämään levottomuutta. Näiden ajatusten välillä hän tervehti
silmillään merta ja tunsi iloa tietoisuudesta, että Venetsia oli niin
helposti saavutettavan lähellä.

Vihdoin hän kääntyi, huuhtoi kasvonsa, antoi siivoojattarelle
mukavuutta täydentäviä määräyksiä ja salli hissiä hoitavan
viheriäpukuisen sveitsiläisen viedä itsensä alakertaan.

Hän joi teensä merenpuolisella parvekkeella, läksi sitten ulos ja
käveli sitten rantakatua pitkin hyvän matkaa hotelli Excelsioriin
päin. Hänen palatessaan näytti jo olevan aika muuttaa pukua illallista
varten. Hän teki sen hitaasti ja huolellisesti tapansa mukaan, koska
oli tottunut panemaan työtä pukeutumiseensa, ja saapui sittenkin
vähän liian aikaisin halliin, jossa hän tapasi suuren osan hotellin
asukkaista toisilleen vieraina ja näytellen molemminpuolista
välinpitämättömyyttä, mutta yhteisesti ateriaa odottamassa. Hän
otti pöydältä sanomalehden, vaipui erääseen nahkatuoliin ja katseli
seuruetta, joka erosi miellyttävällä tavalla hänen aikaisemman
käyntinsä aikana täällä majailleesta joukosta.

Avara, kärsivällisesti monenlaista itseensä sulkeva näköpiiri avautui
hänen eteensä. Hillitysti sekoittuivat suurten kielten äänet toisiinsa.
Kautta maailman hyväksytty iltapuku, eräänlainen sivistyksen univormu,
liitti ulkonaisesti inhimillisen eri muunnokset säädylliseksi
kokonaisuudeksi. Nähtiin amerikkalaisen kuivat ja pitkät kasvot,
monipäinen venäläinen perhe, englantilaisia naisia, saksalaisia lapsia
ranskalaisine hoitajattarineen. Slaavilainen aines näytti olevan
lukuisin. Lähimpänä häntä puhuttiin puolaa.

Siinä oli joukko puolikasvuisia ja tuskin aikuisiksi päässeitä,
opettajattaren tai seuranaisen huollon alaisia, jotka olivat
kokoontuneet pienen ruokopöydän ympärille. Kolme nuorta tyttöä,
viisitoista-, kuusitoistavuotiaita, kuten näytti, ja noin
nelitoistavuotias pitkätukkainen poika. Hämmästyksekseen Aschenbach
huomasi, että poika oli täydellisen kaunis. Hänen kalpeat ja
suloisen umpimieliset, hunajavärisen tukan kehystämät kasvonsa,
suorasti viettävä nenänsä, ihastuttava suunsa, kasvojen viehättävä
ja jumalallinen vakavuus muistuttivat jaloimman ajan kreikkalaista
kuvanveistosta, ja muodon puhtaamman täydellisyyden ohella oli hänessä
jotakin niin ainutlaatuista yksilöllistä viehkeyttä, että katselija
ei luullut tavanneensa luonnossa tai kuvaavassa taiteessa mitään yhtä
onnistunutta.

Erikoisesti herätti huomiota selvästi periaatteellinen vastakohta
niiden kasvatusopillisten näkökohtien välillä, joiden mukaan sisarukset
olivat puetut ja kuinka heitä muuten kohdeltiin. Mainittujen kolmen
tytön ulkoasu — vanhinta heistä voi jo pitää aikuisena — oli rumentavan
karkea ja siveä. Samanlainen luostarimainen, liuskakivenvärinen
puolipitkä, arkinen ja tahallisen rumentavaa kuosia oleva puku,
valkoinen kääntökaulus ainoana valopilkkuna, painoi ja ehkäisi vartalon
joustavuutta. Sileästi ja piukasti päähän liimattu tukka sai kasvot
näyttämään nunnamaisen tyhjiltä ja mitään sanomattomilta.

Tässä tosiaankin hallitsi äiti, eikä hän edes ajatellut sovelluttaa
poikaan sitä kasvatusopillista ankaruutta, joka näytti olevan hänellä
synnynnäinen, mikäli oli puhe tyttäristä. Pehmeys ja hentous määräsivät
ilmeisesti pojan elämänsisällön. Oli varottu kajoamasta saksilla
hänen kauniiseen tukkaansa; se kiertyi hänen otsalleen, korvien yli
ja syvälle niskaan. Englantilainen meripojanpuku, jonka puuhkahihat
suippenivat suupuoleltaan ja tuskin peittivät hänen vielä lapsekkaiden,
mutta kapeiden käsiensä hienoja jäseniä, painoi nauhoilleen,
silmuilleen ja kirjailuineen hänen hentoon vartaloonsa rikkaan ja
ylhäisen leiman.

Poika istui sivuittain tarkastelijaan päin, mustan kiiltonahkakengän
peittämä jalka toisen edessä, kyynärpää korituolin laitaan nojaten,
poski nyrkkiin puristetun käden varassa, sulavassa asennossa, eikä
hänessä lainkaan ollut sitä melkein orjamaisen jäykkyyden piirrettä,
joka tuntui olevan luontainen hänen sisaruksissaan. Oliko hän
sairas? Sillä hänen kasvojensa hipiä erottui norsunluun valkoisena
niitä kaartavien kiharoitten kultaisesta tummuudesta. Vai oliko
hän yksinkertaisesti hemmoiteltu lemmikkilapsi, puolueellisen ja
oikullisen rakkauden valvatti? Aschenbach oli taipuvainen pitämään tätä
todenmukaisena. Miltei jokaisella taiteilijaluonteella on synnynnäisenä
vuolas ja pettävä halu tunnustaa kauneutta luova epäoikeudenmukaisuus
ja osoittaa sääliä ja kunnioitusta aristokraattiselle etuoikeudelle.

Tarjoilija kävi ilmoittamassa englanniksi, että ateria oli valmis.
Vähitellen vierasjoukko katosi ruokasalin lasiovesta sisään. Eteisestä
ja hisseistä saapui myöhästyneitä. Sisällä oli jo aloitettu tarjoilu,
mutta nuoret puolalaiset viivyttelivät yhä ruokopöytänsä ympärillä, ja
syvässä nojatuolissaan mukavasti lojuva ja muutenkin edessään olevaa
kaunista ihaileva Aschenbach odotteli heidän kanssaan.

Kotiopettajatar, pieni lihavahko, punakkakasvoinen nainen, teki lopulta
eleen noustakseen. Kulmakarvat koholla hän työnsi tuolinsa taaksepäin
ja kumarsi, kun muuan kookas, harmaisiin pukeutunut ja runsain helmin
somistautunut rouva astui halliin. Tämän rouvan ryhdissä oli jotakin
viileää ja harkittua; hänen lievästi jauhoitetun tukkansa järjestelyssä
ja puvun kuosissa oli sitä yksinkertaisuutta, joka kaikkialla, missä
hurskaus pätee ylhäisyyden perustana, määrää makusuunnan. Hän olisi
voinut olla jonkun korkea-arvoisen saksalaisen virkamiehen vaimo.
Jotakin haavemaisen loisteliasta tuli hänen olemukseensa jo yksistään
hänen korujensa mukana, jotka tosiaankin tuskin olivat arvioitavissa
ja joihin kuuluivat korvakellukkaat sekä kolminkertainen, hyvin pitkä
kaulanauha isoja, heikosti hohtavia helmiä.

Sisarukset olivat äkkiä nousseet. He kumartuivat suutelemaan
kädelle äitiänsä, jonka hoidetuilla, mutta hieman väsyneiltä ja
terävänenäisiltä näyttävillä kasvoilla väikkyi pidättyvä hymy ja
joka katseli heidän päittensä ohitse puhuessaan ranskaksi muutaman
sanan kotiopettajattarelle. Sitten hän astui lasiovelle. Sisarukset
seurasivat häntä: tytöt rivissä iän mukaan, sitten kotiopettajatar
ja viimeisenä poika. Jostakin syystä tämä kääntyi, ennenkuin astui
kynnyksen yli, ja kun ei ketään muuta enää ollut hallissa, kohtasivat
hänen kummallisen utuisen harmaat silmänsä Aschenbachin, joka
sanomalehti polvillaan tuijotti joukon jälkeen.

Mitä hän oli nähnyt, ei varmaankaan ollut yksityiskohdissaan huomiota
herättävää. Ei ollut käyty aterialle ennen äidin tuloa, vaan oli
odotettu, tervehditty äitiä kunnioittavasti ja ruokasaliin mentäessä
noudatettu yleisiä tapoja. Mutta kaikki tuo oli tehty niin selvästi,
siinä oli ollut sellainen kurin, velvollisuuden ja itsekunnioituksen
leima, että Aschenbach tunsi itsensä kummallisen liikutetuksi. Hän
viivytteli vielä jonkun hetken mennäkseen sitten hänkin puolestaan
ruokasaliin. Siellä hänelle osoitettiin pieni pöytä, jonka hän
tuokioksi pahoittelua tuntien totesi olevan kovin kaukana puolalaisen
perheen pöydästä.

Väsyneenä ja kuitenkin henkisesti vireänä hän huvitteli pitkäveteisen
aterian aikana aineettomilla ja yliaistillisilla asioilla, mietti
sitä salaperäistä liittoa, joka lainmukaisen ja yksilöllisen oli
keskenään solmittava, jotta syntyisi inhimillinen kauneus, ja johtui
siitä ajattelemaan muodon ja taiteen yleisiä pulmia, huomaten lopulta,
että hänen ajatuksensa ja keksintönsä olivat samantapaisia kuin
jotkut näennäisesti onnelliset unen vaikutelmat, jotka hereillä ollen
osoittautuvat täysin tyhjiksi ja kelvottomiksi.

Aterian jälkeen hän oleili iltatuoksuisessa puistossa polttaen, istuen
ja kävellen, meni aikaisin levolle ja vietti yön kestävän syvässä,
mutta moninaisten unikuvien elävöittämässä unessa.

Ilma ei seuraavana päivänä muuttunut suotuisammaksi. Kävi maatuuli.
Hallavan pilvisen taivaan alla lepäsi meri tylsässä levossa, samalla
kutistuneena, taivaanranta arkisen lähellä ja rannasta niin etäälle
paenneena, että se paljasti monta riviä hiekkasärkkiä. Kun Aschenbach
avasi ikkunan, luuli hän tuntevansa laguunien pahentuneen hajun.

Apea mieliala valtasi hänet. Jo tällä hetkellä hän mietti paluumatkaa.
Kerran, vuosia sitten, oli lämpimien kevätviikkojen jälkeen tällainen
ilma häntä koetellut ja vahingoittanut hänen vointiaan siinä määrin,
että hänen oli täytynyt jättää Venetsia pakolaisen tavoin. Eikö nyt
jo tuntunut tuo silloinen kuumeinen haluttomuus ja paine ohimoissa
ja silmäluomien raskaus? Vielä kerran muuttaa oleskelupaikkaa olisi
vaivaloista, mutta ellei tuuli kääntyisi, ei hän voisi jäädä tänne.
Varmuuden vuoksi hän ei purkanut kaikkia tavaroitaan. Kello yhdeksän
hän söi aamiaista sitä varten varatussa tarjoiluhuoneessa hallin ja
ruokasalin välissä.

Huoneessa vallitsi se juhlallinen hiljaisuus, joka on suurten
hotellien kunnia-asia. Palvelevat tarjoilijat liikkuivat kevein
anturoin. Teekaluston kolina, puoleksi kuiskattu sana oli kaikki,
mitä saattoi kuulla. Eräässä nurkassa vinosti ovea vastapäätä ja
kahden pöydän päässä hänestä huomasi Aschenbach puolalaiset tytöt
kotiopettajattarineen. Kovin suoraselkäisinä, tuhanvaalea tukka
juurikaan suorittuna ja silmät punoittavina, jäykissä sinipellavaisissa
puvuissa, joissa oli valkoinen kääntökaulus ja kalvosimet, he istuivat
siinä ja ojentelivat toisilleen hilloastiaa. He olivat melkein
lopettaneet aamiaisensa. Poika puuttui.

Aschenbach hymyili. No, pikku faiakialainen! tuumi hän. Sinulla näyttää
olevan näiden rinnalla etuoikeus nauttia mielin määrin nukkumisesta. Ja
äkkiä ilostuen hän lausui itsekseen säkeen:

    »Taas korut uudet sai levon, kylvyn lämpimän jälkeen.»

Hän söi aamiaista kiirettä pitämättä, otti ovenvartijalta, joka tuli
huoneeseen kaluunakoristeinen lakki kädessä, jälkeensä lähetetyn postin
ja avasi savuketta polttaen pari kirjettä. Näin tapahtui, että hän
vielä oli läsnä, kun saapui unikeko, jota tuolla toisessa pöydässä
odotettiin.

Poika tuli lasiovesta ja meni hiljaisuuden vallitessa vinosti huoneen
läpi sisariensa pöydän luo. Hänen käynnissään, sekä yläruumiin ryhdissä
että polvien liikunnassa ja valkeakenkäisen jalan astunnassa, oli
jotakin erikoista suloa, hyvin kepeää, yhtaikaa arkaa ja ylpeää ja
lisäksi sen lapsellisen kainouden kaunistamaa, jolla hän mennessään
kääntäen päänsä saliin päin kahdesti nosti silmänsä ja loi ne alas.
Hymyillen, lausuen puoliääneen sanan pehmeällä, epäselvällä kielellään
hän asettui paikalleen, ja varsinkin nyt, kun hän käänsi kasvojensa
piirteet sivulta päin nähtäviksi, katselija hämmästyi uudelleen, jopa
pelästyi tuon ihmislapsen todella jumalankaltaista kauneutta. Hänen
yllään oli tänään sini- ja valkoraitainen, pesukankainen puseropuku,
jonka rinnassa oli punasilkkinen silmukka ja kaulassa yksinkertainen
valkoinen pystykaulus. Mutta tällä kauluksella, joka ei erikoisen
hienonakaan ottanut sopiakseen puvun laatuun, lepäsi verrattoman
viehkeänä pään kukkeus — marmorin kellertävään emaljiin muovailtu
Eroksen pää hienoine ja vakavine kulmakarvoineen', ohimot ja korvat
suorakulmaisesti esiintyöntyvän hiuskiehkuran tummasti ja pehmeästi
peittäminä.

Hyvä, hyvä! myönsi Aschenbach asiantuntijan viileään tapaan, kuten
taiteilijat joskus taideteoksesta ilmaisevat ihastuksensa, hurmionsa.
Ja hän tuumi edelleen: Totisesti, elleivät meri ja ranta odottaisi
minua, jäisin tänne niin kauaksi kuin sinä olet täällä!

Mutta sitten hän lähti, astui hotellin henkilökunnan tarkkaillessa
hallin poikki, isoa pengertä alas, suoraan lautasillan yli hotellin
vieraille aidattuun rantaosaan. Hän käski avojalkaisen vanhuksen, joka
yllään aivinahousut, meripojan pusero ja päässään olkihattu puuhaili
alhaalla kylpymestarina, näyttää vuokratun rantakojun, sijoitutti
pöydän ja nojatuolin hiekkaiselle lautakorokkeelle ja asettautui
mukavasti lepotuoliin, jonka oli kuljetuttanut meren partaalle,
vahankeltaiselle hiekalle.

Rantakuva, suruttoman aistillisesti nauttivan kulttuurin tarkkailu
luonnonvoimien ääressä, piti vireessä ja huvitti häntä niinkuin
tuskin milloinkaan aiemmin. Harmaa ja tasainen meri oli jo kahlaavien
lasten, uivien, kirjavien vartaloiden elävöittämä, kun ne käsivarret
pään taakse kierrettyinä lojuivat hiekkaharjanteilla. Toiset soutivat
pieniä, punaiseksi ja siniseksi maalattuja, kölittömiä veneitä ja
päästivät nauraen ne kaatumaan. Kauas ulottuvan kojurivin edessä —
niiden korokkeilla istui kuin pienillä parvekkeilla — oli kisailevaa
liikettä ja laiskana lojuvaa lepoa, vierailua ja rupattelua,
huolellisesti sonnustettua aamupuvustoa alastomuuden rinnalla,
joka uhmailevan sulavasti nautti tienoon vapauksista. Etualan
kostealla ja kiinteällä hietikolla käyskentelivät jotkut valkoisissa
kylpymekoissaan, väljissä värikkäissä paitapuvuissaan. Oikealle sivulle
lasten rakentama hiekkalinna oli täynnänsä pieniä lippuja, joissa näki
kaikkien mahdollisten maiden värit.

Simpukoiden, leivosten ja hedelmien myyjät levittelivät polvillaan
tavaroitaan. Vasemmalla, erään kojun edessä, joka oli vinosti muihin
ja mereen ja johon ranta sillä puolella loppui, oleskeli venäläinen
perhe: parrakkaita ja isohampaisia miehiä, nöyryytettyjä ja laiskoja
naisia, baltilainen neiti, joka telineen edessä istuen epätoivoisin
huudahduksin maalasi merta, kaksi hyväntahtoisen rumaa lasta, vanha
huivipäinen palvelijatar, jolla oli hellästi alistuvan orjan eleet.
Kiitollisina nauttien he siellä oleilivat, huusivat väsymättä
tottelemattomina telmivien lasten nimiä, puhuivat harvoilla osaamillaan
italialaisilla sanoilla leikillisesti kauan aikaa huumorintajuisen ukon
kanssa, jolta he ostivat sokerimakeisia, suutelivat toisiaan poskelle
eivätkä piitanneet kenestäkään heidän inhimillisen yhteiselämänsä
tarkkailijasta.

Tahdon siis jäädä, ajatteli Aschenbach. Missä olisikaan parempi olla?
Ja ristiinpannut kädet sylissä hän antoi silmiensä kadota meren
avaruuteen ja katseensa häipyä, upota, murtua avaruuden erämaan
yksitoikkoiseen sumuun. Hän rakasti merta syvistä syistä: se oli
raskaasti työtä tekevän taiteilijan levonkaipuuta, kun hän himoitsee
kätkeytyä ilmiöiden vaativalta moninaisuudelta yksinkertaisen,
suunnattoman rinnoille; se oli kiellettyä, hänen tehtävälleen
tuiki vastakkaista ja juuri sen vuoksi niin houkuttelevaa himoa
jäsenettömään, mittaamattomaan, ikuiseen, olemattomaan. Levätä
täydellisen ääressä on sen kaipuuta, joka ahertaa verrattoman
tavoittelussa, ja eikö olematon ole eräs täydellisen muoto?

Mutta hänen siinä juuri tuijottaessaan haaveksien tyhjyyteen, katkaisi
muuan ihmisvartalo vaakasuoran rantaviivan, ja kun hän kirvoitti ja
keräsi katseensa rajattomasta, näki hän kauniin pojan, joka vasemmalta
tullen meni hänen editseen hiekalla. Poika oli avojaloin, valmiina
kahlaamaan, hoikat sääret polven yläpuolelle paljaina. Hän asteli
hitaasti, mutta niin kevyesti ja ylpeästi kuin olisi vartavasten
tottunut liikkumaan jalkineitta, ja silmäili poikittain oleviin
kojuihin päin. Mutta tuskin hän oli huomannut venäläisperheen, joka
siellä vetelehti kiitollisessa sovussa, kun hänen kasvojensa yli jo
kulki vihaisen ylenkatseen ukkospilvi. Hänen otsansa synkkeni, hänen
suunsa kohosi, huulet vääntyivät katkeraan kurttuun, joka särki
poskiviivan, ja hänen kulmakarvansa olivat painuneet niin raskaaseen
ryppyyn, että silmät näyttivät vajonneen luomien alle ja puhuivat
pahansuopina ja tummina vihan kieltä. Hän katsahti maahan, silmäili
vielä kerran uhkaavasti taaksensa, kohautti hartioitaan kiivain,
halveksivin ja inhoavin elein ja jätti viholliset selkänsä taakse.

Eräänlainen hienotunteisuus tai pelokkuus, jokin kunnioituksen
ja häveliäisyyden tunne sai Aschenbachin kääntymään poispäin,
ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään. Sillä intohimon vakavalle
tilapäistarkkaajalle on vastenmielistä käyttää huomioitaan edes omaksi
hyväkseen. Mutta hän oli ilahtunut ja samalla järkytetty, toisin
sanoen onnellistunut. Tuo lapsekas kiivailu, joka oli kohdistunut mitä
hyväntahtoisimpaan elämänpalaseen, antoi jumalalliselle eristymiselle
inhimilliset suhteet — se sai luonnon kallisarvoisen kuvateoksen,
joka oli kelvannut vain silmänherkuksi, näyttämään syvemmän osanoton
arvoiselta ja loi puolikasvuiseen, muuten kauneuden takia huomattavaan
olemukseen intohimon leiman, joka salli ottaa hänet vakavalta kannalta,
ikäänkuin hän jo olisi vanhempi.

Yhä poispäin kääntyneenä Aschenbach kuunteli pojan ääntä, kirkasta,
heikonlaista ääntä, jolla hän jo kaukaa yritti lausua tervehdyksensä
hiekkalinnan ympärillä touhuaville leikkitovereille. Hänelle vastattiin
huutamalla moneen kertaan hänen nimensä tai hänen nimensä hyväilymuoto,
ja Aschenbach kuunteli ymmärrettävän uteliaana, voimatta kuitenkaan
käsittää muuta tarkempaa kuin kaksi sointuvaa tavua, kuten _Adgio_ tai
vielä useammin _Adjiu_, jonka loppu-u huudettiin pitkään venyttäen.
Häntä ilahdutti sen sointu, hän havaitsi sen kaunissävyisenä sopivan
tuon pojan nimeksi, toisteli sitä hiljaa itsekseen ja kääntyi
tyytyväisin mielin käsittelemään kirjeitään ja papereitaan.

Pieni matkasalkku polvillaan hän ryhtyi täytekynällä suorittamaan
kirjeenvaihtoaan. Mutta jo neljännestunnin kuluttua hän huomasi, mikä
vahinko olisi jättää hengessä tällainen tilanne, nautinnonarvoisin
mitä hän tunsi, ja hukata se tyhjänpäiväisellä työllä. Hän työnsi
kirjoitusneuvot syrjään ja kääntyi takaisin merelle. Ei kulunut
pitkää aikaa, kun hän, hiekkarakennelmalla puuhailevan lapsijoukon
äänten houkutuksesta, kallisti päänsä oikealle tuolin selkänojaan
tavoitellakseen katseellaan mainion Adgion hommia.

Ensimmäinen silmäys keksi hänet: hänen rinnallaan heloittava punainen
silmukka herätti kohta huomiota. Toisten kanssa hääräten, vanhaa lautaa
asetettaessa sillaksi hiekkalinnan kostean vallihaudan yli hän huusi
ja nyökkäsi päällänsä ohjeet. Hänen mukanaan oli kymmenkunta toveria,
poikia ja tyttöjä, hänen ikäisiään ja nuorempia, jotka lörpöttelivät
keskenään eri kielillä, puolaksi, ranskaksi, jopa balkanilaismurteella.
Mutta hänen nimensä kaikui useimmin. Hän oli ilmeisesti halutuin,
tavoitelluin, ihailluin. Varsinkin muuan, puolalainen kuten hänkin,
roteva viikari, jolle huudettiin »Jashu»-nimeä, jonka tukka oli musta
ja voideltu ja jolla oli yllään palttinainen vyöpuku, näytti hänen
läheisimmältä vasalliltaan ja ystävältään. He lähtivät, sittenkun
hiekkarakennelman työ oli sillä kerralla saatu loppuun, toisiaan
syleillen kävelemään rannalle, ja se, jolle huudettiin »Jashu»-nimeä,
suuteli kaunista poikaa.

Aschenbach joutui kiusaukseen uhata häntä sormellaan. »Annan sinulle
neuvon, Kritobulos», tuumi hän hymyillen; »lähde vuodeksi matkoille.
Sillä niin paljon vähintään tarvitset aikaa parantuaksesi.» Ja sitten
hän söi aamiaisekseen suuria, täysikypsiä mansikoita, jotka hän osti
eräältä kaupustelijalta.

Oli tullut hyvin lämmin, vaikkei aurinko kyennytkään puhkaisemaan
taivaan usvakerrosta. Laiskuus kahlehti hengen, aistien nauttiessa
meren hiljaisuuden suunnattomasta ja huumaavasta seuranpidosta.
Vakavan miehen mielestä oli sopivaa, täysin tyydyttävää tehtävää ja
työskentelyä arvata ja tutkia, mikä nimi olisi suunnilleen »Adgiota»
vastaava. Ja turvauduttuaan eräihin Puolan historian muistikuviin hän
totesi, että nimellä tarkoitettiin Tadziota, Tadeusz-nimen lyhennystä,
joka huudahduksiin sovellettuna kuulosti »Tadziulta».

Tadzio kylpi. Aschenbach, joka oli kadottanut hänet näkyvistään, keksi
hänen päänsä, hänen käsivartensa, jolla meloen hän otti vauhtia, kaukaa
mereltä. Sillä merihän oli pitkälle tasainen. Mutta silloin alettiin
olla huolestuneita hänestä, naisäänet huutelivat häntä kojuista,
huhuilivat jälleen nimeä, joka hallitsi rantaa miltei lunastuksen
lailla ja joka pehmeinä äänteinä venytettyine u-loppuineen ilmaisi
samalla sekä suloista että metsäläistä: »Tadziu, Tadziu!»

Hän pyörsi takaisin, juoksi, hangoittelevaa vettä kuohuksi sotkien,
pystypäin aallokossa. Ja kun katseli, kuinka tuo elävä vartalo,
varhaismiehekkään suloinen ja hauras, vettävaluvin kiharoin ja kauniina
kuin hento jumala, taivaan ja meren syvyyksien asukas, kohosi ja
irtaantui meren sylistä, herätti se näky myytillisiä mietteitä; se
oli kuin runoilijan kertomusta alkuajoista, muodon alkuperästä ja
jumalten synnystä. Aschenbach kuunteli silmät ummessa tätä sisässään
kajahtelevaa laulua ja päätteli uudelleen, että täällä oli hyvä elellä
ja että hän halusi jäädä tänne.

Myöhemmin Tadzio makasi hiekassa kylvyn jälkeen, leväten verhottuna
valkoiseen hurstiinsa, joka oli vedetty oikean olkapään alle, ja pää
nojasi paljaalla käsivarrella. Ja silloinkin kun Aschenbach ei häntä
katsellut, vaan luki jonkun sivun kirjaansa, ei hän tuskin milloinkaan
unohtanut, että poika makasi siinä ja että hänen tarvitsisi vain hieman
kääntää päätään oikealle nähdäkseen tuon ihailun arvoisen. Hänestä
tuntui melkein kuin hän istuisi tässä suojelemassa tuota lepäävää
— omissa asioissaan askarrellen ja samalla kuitenkin alituisesti
valppaana tuolla oikealla lähellä olevan ihmislapsen puolesta. Ja
isällinen lempeys, heltynyt kiintymys kauniiseen olentoon sen taholta,
joka uhrautuen luo hengessä kaunista, täytti ja liikutti hänen
sydämensä.

Puolipäivän jälkeen hän poistui rannalta, palasi hotelliin ja
kuljetutti itsensä hissillä ylös huoneensa eteen. Hän viipyi sisällä
kauan aikaa kuvastimen edessä ja katseli harmaita hiuksiaan, väsyneitä
ja teräviä kasvojaan. Sillä hetkellä hän ajatteli mainettaan: kuinka
monet tunsivat hänet kaduilla ja katselivat häntä kunnioittavasti
hänen varmasti sattuvien ja sulon kruunaamien sanojensa tähden —
manasi esille kaikki kykynsä ulkonaiset tulokset, jotka osuivat hänen
mieleensä, jopa ajatteli saamaansa aatelisarvoa.

Hän meni sitten alas lounaalle ja ruokaili pienen pöytänsä ääressä.
Kun hän aterioituaan astui hissiin, tunkeutui nuorta väkeä, joka
niinikään tuli aamiaiselta, hänen jälkeensä pieneen liitelevään
koppiin, ja Tadziokin tuli sisään. Hän seisoi ihan lähellä
Aschenbachia, ensimmäistä kertaa niin lähellä, että tämä ei katsellut
häntä kuin kuvaa matkan päästä, vaan havaitsi ja keksi tarkoin hänen
inhimillisyytensä yksityiskohdat.

Joku puhutteli poikaa, ja vastatessaan kuvaamattoman suloisesti
hymyillen Tadzio astui pois jo ensi kerroksessa selkä edellä ja silmät
alasluotuina. Kauneus tekee häveliääksi, tuumi Aschenbach ja pohti
sitten, mikä siihen oli syynä.

Hän oli kuitenkin huomannut, että Tadzion hampaat eivät olleet
ilahduttavan kauniit: piikkimäiset ja kelmeät, vailla terveyden
kiillettä ja omituisesti hauraan läpikuultavat, jollaiset
kalvetustautisilla joskus on. Hän on hento, hän on sairaloinen,
ajatteli Aschenbach. Hän ei varmaankaan elä vanhaksi. Ja hän luopui
tekemästä itselleen tiliä siitä tyydytyksen tai rauhoituksen tunteesta,
joka tätä ajatusta seurasi.

Hän vietti kaksi tuntia huoneessaan ja lähti iltapäivällä
kanavalaivalla tunkkaisesti haisevan laguunin ylitse Venetsiaan. Hän
astui laivasta San Marcossa, joi teensä aukealla ja aloitti sitten
täkäläisen päiväjärjestyksensä mukaan kävelyretken katuja pitkin. Juuri
tämä kävely toi mukanaan hänen mielentilansa ja päätöstensä täydellisen
muutoksen.

Kujilla tuntui inhoittavan tunkkaantuneelta; ilma oli niin paksua, että
asunnoista, myymälöistä, ravintoloista virtaavat hajut, öljynhöyry,
hajuvesipilvet ja monet muut seisoivat huuruna eivätkä hälvenneet.
Savukkeensauhu pysyi paikallaan ja hajosi vain hitaasti. Ahtaalla
alalla tungeksiva ihmisruuhka kiusasi kävelijää eikä lainkaan
huvittanut.

Mitä pitemmälle hän joutui, sitä tuskallisempana valtasi hänet se
epämiellyttävä olotila, jonka meri-ilma yhtyneenä shirokko-tuuleen
saattaa synnyttää — tila, joka on yhtaikaa kiihtymystä ja
veltostumisia. Kiusallinen hiki purkautui hänestä. Silmät lakkasivat
toimimasta, rintaa ahdisti; hän oli kuumeessa, veri jyskytti päässä.

Hän pakeni ahdinkoisilta kauppakujilta siltojen yli köyhien poluille.
Siellä kerjäläiset vaivasivat häntä, ja kanavien pahat höyryt
salpasivat hengityksen. Eräällä hiljaisella paikalla, unohdetulta
ja kirotulta näyttävässä pikku kolkassa, jommoisia on Venetsian
sisäosassa, erään kaivon reunalla leväten hän kuivasi otsansa ja
huomasi, että hänen täytyisi matkustaa pois.

Toisen kerran ja nyt ratkaisevasti oli näyttäytynyt, että tämä kaupunki
oli tällä säällä hänelle tuiki vahingollinen. Itsepäinen odotteleminen
näytti järjenvastaiselta; toive, että ilma muuttuisi, oli kerrassaan
epävarma. Oli tehtävä pikainen ratkaisu. Palata nyt jo kotiin ei
sopinut. Ei kesä- eikä talviasunto ollut valmis häntä vastaanottamaan.

Mutta merta ja rantaa ei ollut vain täällä; sitäpaitsi ne muualla
olivat vailla laguunin ja sen kuumehöyryn tuottamaa ilkeää lisää. Hän
muisti erään pienen, Triestin lähellä olevan merikylpylän, jota hänelle
oli kehuttu. Miksei hän lähtisi sinne? Ja vieläpä viivyttelemättä,
jotta oleskelupaikan vaihdos vielä kannattaisi.

Hän selitti tehneensä päätöksen ja nousi. Seuraavalla gondolipysäkillä
hän astui alukseen ja saapui kanavien sameiden sokkeloiden läpi,
sirojen leijonakuvien reunustamien marmoriparvekkeitten alitse,
niljaisten tornikulmien ympäritse, surevien palatsifasaadien
ohi, jotka kuvastelivat suuria toiminimikilpiään keinuvan veden
jätteeseen, San Marcon torille. Hänen oli työlästä päästä sinne,
sillä gondolinkuljettaja, joka oli liitossa pitsitehtaitten ja
lasipuhaltimoiden kanssa, koetti yhtenään saada hänet nousemaan,
katsomaan ja ostamaan ja jos tuo omituinen matka Venetsian kautta
alkoi tenhollaan vaikuttaa, oli vajonneen kuningattaren huijarimainen
kauppiashenki omiaan ikävällä tavalla jälleen selvittämään mielialan.

Hotelliin palattuaan hän selitti vielä ennen päivällistä konttorissa,
että odottamattomat seikat pakottivat hänet matkustamaan varhain
seuraavana aamuna. Asiaa valitettiin, hänen laskunsa kuitattiin. Hän
aterioi ja kulutti lauhan illan takaparvekkeen keinutuolissa lehtiä
lukemalla. Ennenkuin hän meni nukkumaan, sulloi hän matkalaukkunsa
täysin lähtövalmiiksi.

Hän ei nukkunut kaikkein parhaiten, sillä edessäoleva lähtö teki hänet
rauhattomaksi. Kun hän aamulla aukaisi ikkunan, oli taivas pilvessä
kuten eilenkin, mutta ilmassa tuntui raikkaammalta — ja silloin alkoi
häntä jo kaduttaa. Eikö hänen ilmoituksensa ollutkin äkkipikainen ja
erheellinen, jonkin sairaloisen ja suhteettoman olotilan aiheuttama
teko? Jos hän olisi sitä hiukankin pidättänyt, jos hän olisi, näin
nopeasti lähtemättä, yrittänyt sopeutua Venetsian ilmastoon tai
odottanut sään parantumista, olisi hänellä nyt, tämän kiireen ja touhun
asemasta, edessä rannalla vietettävä aamupäivä kuten eilenkin. Liian
myöhäistä. Nyt hänen täytyi jatkuvasti tahtoa, mitä oli eilen tahtonut.
Hän pukeutui ja laskeutui kello kahdeksan pohjakerrokseen aamiaiselle.

Tarjoiluhuone oli hänen sinne astuessaan vielä tyhjä vieraista. Hänen
istuessaan ja tilaamaansa odotellessaan tuli paikalle joitakuita
vieraita. Teekuppi huulillaan hän näki puolalaistyttöjen saapuvan
seuraneitinsä kanssa. Ankarannäköisinä ja aamunraikkaina, silmät
tulehtuneina he astelivat ikkunasyvennyksessä olevaan pöytäänsä.

Heti senjälkeen ovenvartija lähestyi häntä lakki kourassa ja kehoitti
häntä lähtemään. Auto odotti valmiina viemään hänet ja toiset
matkustajat Excelsior-hotelliin, mistä moottorivene kuljettaisi heidät
yksityiskanavaa pitkin asemalle. Olisi kiire. — Aschenbachin mielestä
ei ollut ensinkään kiire. Oli vielä runsaasti tunti aikaa junanlähtöön.
Häntä harmitti hotellin tapa, että matkustajat toimitettiin
lähtemään talosta ennen aikojaan, ja selitti ovenvartijalle
haluavansa nauttia aamiaista kaikessa rauhassa. Mies poistui empien
ja palasi viiden minuutin kuluttua. Vaunu ei voinut mitenkään
odottaa kauempaa. Lähteköön sitten ja vieköön hänen matkalaukkunsa,
vastasi Aschenbach ärtyneesti. Hän matkustaisi määrätyllä hetkellä
yleisessä höyryaluksessa, ja mies olisi hyvä ja antaisi hänen itse
huolehtia lähdöstään. Toimihenkilö kumarsi. Iloisena, kun oli saanut
torjutuksi kiusalliset kehoitukset, Aschenbach lopetti pikku ateriansa
kiirehtimättä ja pyysi tarjoilijaa tuomaan sanomalehden. Aikaa oli
perin niukalti, kun hän vihdoin nousi. Samassa hetkessä sattui Tadzio
tulemaan sisälle lasiovesta.

Omaistensa pöytään pyrkiessään hän joutui sivuuttamaan lähtevän;
harmaahapsisen, korkeaotsaisen miehen edessä hän loi kainosti katseensa
alas, mutta kohotti sen heti suloiseen tapaansa, suuntasi sen pehmeänä
ja avoimena häneen ja meni ohitse.

Hyvästi, Tadzio! ajatteli Aschenbach. Ja vastoin tapaansa muovaillen
ajatuksen huulillaan ja itsekseen puhellen hän lisäsi: »Ollos siunattu!»

Sitten hän valmistui lähtemään, jakeli juomarahoja, otti hyvästit
pieneltä, hiljaiselta, ranskalaiseen pitkääntakkiin pukeutuneelta
hotellinhoitajalta ja lähti hotellista jalan kuten oli tullutkin. Hän
suuntasi kulkunsa matkalaukkua kantavan palvelijan seurassa kukkivaa
kujaa pitkin saaren poikki laivalaiturille. Hän saapui perille ja otti
laivassa paikan — ja mitä sitten seurasi, oli surullista kärsimysmatkaa
kaikkien katumuksen syvyyksien kautta.

Se oli tuttua kulkua laguunien yli, San Marcon ohi, isoa kanavaa
pitkin. Aschenbach istui pitkällä penkillä laivan laitapuolella
kaiteeseen nojaten ja varjostaen kädellä silmiään. Yleiset puutarhat
jäivät taakse, Piazzetta avautui vielä kerran ruhtinaallisen upeana,
sitten sekin sivuutettiin; senjälkeen tuli palatsirivi, ja kun vesitie
kääntyi polvekkeeksi, näkyi Rialto-sillan komea, jännitetty marmorikaan.

Matkamies katseli, ja hänen rintansa oli pakahtua. Tätä kaupungin
ilmaa, tätä meren ja suon tunkkaista lemua, jota pakoon hänellä oli
ollut niin huutava kiire — sitä hän nyt hengitti syvin, suloisen
tuskallisin vedoin. Oliko mahdollista, ettei hän ollut tiennyt
eikä ajatellut, kuinka lujasti hänen sydämensä oli kaikkeen tähän
kiintynyt? Mikä aamulla oli ollut puolittaista pahoittelua, hänen
tekonsa oikeutuksen heikkoa epäilystä, se muuttui nyt mieliharmiksi,
todelliseksi tuskaksi, sielunhädäksi, niin katkeraksi, että se työnsi
monesti hänen silmiinsä kyyneleet.

Hän puheli itsekseen, että hänen olisi ollut mahdotonta aavistaa sitä
ennakolta tällaiseksi. Mitä hän tunsi niin raskaasti kestettävänä,
hetkittäin täysin sietämättömänä, oli ilmeisesti se ajatus, ettei hän
näkisi Venetsiaa enää milloinkaan, että hän sanoisi sille nyt ikuiset
hyvästit. Sillä koska oli toistamiseen osoittautunut, että kaupunki
teki hänet sairaaksi, koska hänen oli ollut toistamiseen pakko lähteä
sieltä suinpäin, täytyisi hänen pitää sitä tästedes mahdottomana ja
kiellettynä oleskelupaikkana, jota kestämään häntä ei ollut luotu ja
johon vielä kerran palata olisi ollut järjetöntä.

Niin, hän tunsi, että kun hän nyt lähtisi, täytyisi hävyn ja uhman
ehkäistä häntä enää koskaan näkemästä tätä rakastettua kaupunkia, jossa
hänen ruumiinsa oli kahdesti pettänyt. Ja tämä sielun taipumuksen ja
ruumiin kyvyn välinen ristiriita tuntui vanhenevasta runoilijasta niin
raskaalta ja tärkeältä, ruumiin tappio niin häpeälliseltä, ettei hän
voinut käsittää sitä kevyttä alistumista, jolla hän oli eilen, vakaatta
taistelutta, päättänyt sen kestää ja tunnustaa.

Sillaikaa höyryalus lähestyy asemaa, ja tuska ja neuvottomuus
kiihtyvät sekapäisyydeksi. Lähtö tuntuu kiusaantuneesta matkamiehestä
mahdottomalta, paluu yhtä vaikealta. Näin täysin ristiriitaisin
tuntein hän saapuu asemalle. On jo hyvin myöhä, hän ei saa menettää
silmänräpäystäkään, jos tahtoo tavoittaa junan. Hän tahtoo eikä
tahdo. Mutta aika rientää; se ruoskii häntä eteenpäin. Hän kiiruhtaa
hankkimaan matkalipun ja hakee hallin hälinässä tänne sijoittunutta
hotellin virkailijaa. Mies ilmestyy ja sanoo, että matkalaukku on
jo lähetetty. Jo lähetetty? Niin, olkaa hyvä — Comoon. Comoon? Ja
moninaisen touhun jälkeen, vihaisten kyselyjen ja nenäkkäitten
vastausten tuloksena kävi selville, että matkalaukku oli jo
Excelsior-hotellin tavarankuljetuskonttorissa toisten, vieraiden
matkatavaroiden mukana toimitettu vallan väärälle suunnalle.

Aschenbachin oli työlästä säilyttää ilme, joka tällaisissa olosuhteissa
oli ainoa käsitettävä. Seikkailua uhkuva ilo, uskomaton riemu hytisytti
miltei kuin kouristus hänen rintaansa. Hotellimies syöksyi paikalta
pelastamaan mikäli mahdollista matkalaukun ja palasi, kuten odottaa
sopikin, tyhjin toimin.

Ja silloinpa Aschenbach selitti, ettei hän halunnut matkustaa ilman
matkatavaroitaan, vaan oli päättänyt pyörtää takaisin ja odottaa
kylpylähotellissa, kunnes matkalaukku löytyisi. Olikohan yhtiön
moottorivene vielä aseman laiturissa? Mies vakuutti sen olevan oven
edessä. Italialaisen sanatulvan avulla hän sai lipunmyyjän ottamaan
takaisin jo lunastetun matkalipun; hän vannoi, että piti sähköttää,
ettei saanut kitsastella eikä mitään lyödä laimin, jotta matkalaukku
saataisiin pian takaisin, ja niin tapahtui se kumma, että matkamies
kaksikymmentä minuuttia senjälkeen kuin oli tullut asemalle oli jälleen
suurella kanavalla ja matkalla Lidoon päin.

Ihmeellinen, uskomaton, hävettävä, koomillisen haaveellinen seikkailu:
nähdä tienoot, joille juuri oli mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa
lausunut ikuiset hyvästit, kohtalon pyörtämänä ja viskelemänä saman
tunnin kuluessa uudelleen! Kuohu keulan edessä, hupaisen nopeasti
puikkelehtien gondolien ja höyryalusten lomitse syöksyi pieni kerkeä
kulkuneuvo päämääräänsä kohden, ainoan matkustajan koettaessa salata
harmistuneen alistuvaisuuden naamarin taakse karanneen pojan pelokkaan
ylimielistä kiihtymystä.

Yhä vieläkin hänen rintaansa hytisytti silloin tällöin nauru,
kun hän ajatteli tätä epäonnea, jota, kuten hän arveli, mikään
sunnuntailapsikaan ei olisi voinut kokea. Nyt piti osata selittää,
kestää kummastelevien kasvojen ilme — sitten olisi, niin hän arveli,
kaikki taas hyvin, sitten olisi onnettomuus torjuttu, vaikea erehdys
korjattu, ja kaikki, mitä hän oli taaksensa jättänyt, avautuisi jälleen
ja olisi uudestaan hänen omaansa niin kauan kuin hän halusi... Pettikö
häntä muuten nopea vauhti vai tuliko nyt todella kaiken kukkuroiksi
tuuli sittenkin mereltä päin?

Aallot löivät sementtiseiniä vasten kapeassa kanavassa, joka ulottuu
saaren halki Excelsior-hotelliin. Auto-omnibus odotti siellä palaavaa
ja vei hänet karehtivan meren vieritse suoraa tietä kylpylähotelliin.
Pieni viiksiniekka hotellinhoitaja, yllään pyöröreunainen pitkätakki,
tuli ulkoportaita alas häntä tervehtimään.

Lievästi mairitellen hän pahoitteli tapausta, piti sitä ylen
kiusallisena itselleen ja laitokselle, mutta hyväksyi vilpittömästi
Aschenbachin päätöksen odottaa täällä matkalaukun palauttamista. Hänen
huoneensa oli tosin jo vuokrattu, mutta toinen, ei yhtään, huonompi,
olisi heti hänen käytettävänään. »_Pas de chance, monsieur_», virkkoi
sveitsiläinen hissinkuljettaja hymyillen, kun noustiin yläkerroksiin.
Ja näin tuli pakolainen jälleen majoitetuksi huoneeseen, joka
asemaltaan ja sisustukseltaan vastasi miltei täydellisesti edellistä.

Väsyneenä, tämän kummanlaisen aamupäivän touhun huumaamana hän
istuutui, purettuaan sinne tänne käsilaukkunsa sisällön, avonaisen
ikkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Meri oli saanut valjunviheriän
vivahduksen, ilma vaikutti ohuemmalta ja puhtaammalta, ranta kojuineen
ja veneineen värikkäämmältä, vaikka taivas olikin vielä harmaa.
Aschenbach silmäili ulos, kädet ristissä sylissä, tyytyväisenä kun sai
taas olla täällä ja päätänsä ravistaen tyytymättömänä ajatellessaan
horjuvaisuuttansa, omien halujensa tuntemattomuutta.

Näin hän istui ainakin tunnin, leväten ja ajatuksettomasti uneksien.
Puolipäivän tienoissa hän huomasi Tadzion, joka yllään viirullinen,
punasilmukkainen palttinapuku tuli mereltä päin, ollen palaamassa
hotelliin ranta-aitauksen kautta, laudoitettua tietä pitkin. Aschenbach
tunsi hänet heti korkeudestaan, oikeastaan ennenkuin oli tavoittanut
hänet silmillään, ja hänen teki mieli ajatella jotakin tähän tapaan:
»Katsohan, Tadzio, sinäkin olet jälleen siellä!» Mutta samassa hetkessä
hän tunsi, kuinka tämä sulava tervehdys häipyi ja mykistyi hänen
sydämensä totuuden tieltä, — tunsi verensä innostuksen, sielunsa ilon
ja tuskan ja havaitsi, että juuri Tadzion vuoksi ero oli tuntunut
hänestä niin raskaalta.

Hän istui ihan hiljaa, näkymättömänä korkealla paikallaan ja tuijotti
itseensä. Hänen piirteensä olivat hereillä, hänen kulmakarvansa
kohoilivat, tarkkaava, uteliaan nerokas hymy jännitti hänen suunsa.
Sitten hän kohotti päänsä ja teki molemmilla, tuolin käsinojan yli
veltosti riippuvilla käsillään hitaasti kiertävän ja nostavan liikkeen
kämmenet eteenpäin kääntyneinä, ikäänkuin aikoisi avata ja levittää
käsivartensa. Se oli alttiisti tervetulleeksi lausuva, tyynesti
vastaanottava liike.




NELJÄS LUKU


Päivät pääksytysten ohjasi nyt — polttavin poskin alastomana — jumala
hehkuvaa nelivaljakkoaan taivaan avaruuksissa, ja hänen keltaiset
suortuvansa liehuivat samaan aikaan riehahtaneessa itätuulessa.
Vaaleansilkkinen välke väikkyi laiskana aaltoilevan Pontoksen ulapoilla.

Hiekka hehkui. Ruosteenvärisiä purjekankaita oli pingoitettu
rantakojujen eteen hopealta välkkyvän eetterin sinen alla, ja
niiden suomalla, terävästi rajoitetulla varjoaineella vietettiin
aamupäivän hetket. Mutta viehättävä oli iltakin, kun puiston kasvit
uhkuivat sulotuoksua, tähdet ylhäällä astelivat ratojaan ja yön
hämärään verhotun meren kohina hiljaisena kuuluen loihti esiin
sielun. Tuollainen ilta antoi iloisen vakuuden helposti järjestetystä
joutilaasta uudesta aurinkopäivästä, jota koristaisivat lukemattomat,
ihan liki toisiaan olevat suloisen sattuman mahdollisuudet.

Vieras, jonka niin tottelevainen epäonni oli tänne pidättänyt, oli
kaukana ajatuksesta nähdä tavaroittensa takaisinsaannissa mitään syytä
uuteen lähtöön. Hänen oli täytynyt kahtena pitkänä päivänä sietää
erinäistä puutetta ja esiintyä suuressa ruokasalissa tarjotuilla
aterioilla matkapuvussa. Kun harhaanjoutunut matkalaukku sitten
vihdoinkin tuotiin hänen huoneeseensa, purki hän sen perusteellisesti
ja täytti kaapin ja laatikot tavaroillaan, päättäen jäädä toistaiseksi
tänne tyystin arvaamattomaksi ajaksi, tyytyväisenä, kun voisi viettää
rantahetket silkkipuvussa ja päivällisen aikaan jälleen näyttäytyä
säädylliseen ilta-asuun puettuna pienen pöytänsä ääressä.

Tämän olotilan miellyttävä tasatahti oli jo saanut hänet lumoihinsa,
tämän elintavan pehmeä ja loistava lempeys oli nopeasti hurmannut
hänet. Tosiaankin, mikä oleskelupaikka, joka yhdistää itseensä
etelämaisen rannan kultivoidun kylpyläelämän miellyttävyydet ja
omituisen ihmeellisen kaupungin herttaisen alttiin läheisyyden!
Aschenbach ei rakastanut nautintoa. Milloin ja missä tahansa oli
juhlittava, levättävä, vietettävä hyviä päiviä, kaipasi hän pian —
ja varsinkin nuorempana oli niin ollut laita — tuntien levottomuutta
ja inhoa jälleen arkipäiviensä ylevää, työlästä aherrusta, pyhän
selkeätä toimintaa. Vain tämä paikka lumosi hänet, sai hänen tahtonsa
laukeamaan, teki hänet onnelliseksi.

Usein aamupäivisin, kojunsa varjokankaan alla, etelän sinen yli
uneksien, tai jonakin leutona yönä nojaten gondolinpieluksiin, kun se
vei hänet Markustorilta, missä hän oli kauan oleillut, helotähtisen
taivaan alla takaisin Lidolle — ja kun kirjavat valot ja serenaadin
sulattavat äänet jäivät taakse — hän muisteli vuoristotaloaan, kesäisen
kamppailunsa seutua, missä pilvet kulkivat synkkinä puutarhan läpi,
kammottava rajuilma sammutti illalla talon valaistuksen ja korpit,
joita hän ruokki, keikauttivat itsensä kuusien latvoille. Silloin
hänestä tuntui hyvältä, ikäänkuin hänet olisi temmattu pois Elysiumin
maille, maailman rajoille, missä ihmisille on suotu mitä kevein elämä,
missä ei ole lunta eikä talvea, ei myrskyä eikä virtaavaa sadetta,
vaan missä alati kohoilee vienosti vilvoittava Okeanoksen hengähdys ja
päivät kuluvat autuaassa joutilaisuudessa, vaivattomasti, taistelutta
kokonaan auringolle ja sen juhlille pyhitettyinä.

Usein, melkein alinomaa Aschenbach näki Tadzio-pojan: rajoitettu tila,
jokaiselle määrätty elämän järjestely vaikutti, että kaunis poika oli
koko päivän lyhyin keskeytyksin hänen lähellään. Hän näki ja tapasi
Tadzion kaikkialla: hotellin alakerran huoneissa, kaupunkiin tehdyillä
vilvoittavilla merimatkoilla ja sieltä takaisin tultaessa, usein
lisäksi teillä ja kujilla, kun sattuma tuli avuksi.

Mutta pääasiallisesti ja mitä onnellisimman säännöllisesti tarjosi
hänelle rannalla vietetty aamupäivä pitkällisen tilaisuuden antautua
suloisen olennon hartaaseen tutkisteluun. Tämä onnen yhtenäisyys,
olosuhteiden päivittäinen, samanlaisena uudelleen esiintyvä suosio
täytti hänen mielensä tyytyväisyydellä ja elämänilolla, se teki hänelle
oleskelun kallisarvoiseksi ja antoi aurinkopäivän niin miellyttävän
odottavana liittyä toiseen.

Hän nousi varhain, kuten muutoin vain vaativan työhalun ajamana, ja
oli ennen muita rannalla, kun aurinko oli vielä lempeä ja meri lepäsi
valkoisen häikäisevänä aamu-unessa. Hän tervehti ystävällisesti
aitauksen vartijaa, tervehti myös tuttavallisesti paljasjalkaista
valkopartaa, joka oli valmistanut hänen paikkansa, pingoittanut ruskean
varjokankaan, siirtänyt kojun huonekalut ulos korokkeelle, ja asettui
istumaan. Seuraavat kolme tai neljä tuntia olivat sitten hänen; niiden
kuluessa aurinko nousi korkealle ja saavutti peloittavan voiman; niiden
kuluessa meri siinsi yhä tummempana, ja silloin hän saisi nähdä Tadzion.

Hän näki kaunokaisen tulevan vasemmalta, meren reunaa pitkin, näki
hänen tulevan takaapäin kojujen välistä esille tai huomasi äkkiä ja
iloisesti pelästyen, että poika oli tullut hänen huomaamattaan ja
että kaivattu oli jo paikalla sinisessä ja valkoisessa kylpyasussaan,
joka rannalla oli hänen ainoana pukunaan, että hän oli jo ryhtynyt
auringossa ja hiekassa tavalliseen touhuunsa — siihen suloisen turhaan,
joutilaan vaihtelevaan elämään, joka oli leikkiä ja lepoa, kuljeskelua,
kahlaamista, kaivamista, tavoittelua, nakata ja uintia. Korokkeella
istuvat naiset vartioivat häntä ja huutelivat hänelle, kajautellen
hänen nimeään: »Tadziu, Tadziu!» Kiihkeästi elehtien hän tuli
juoksujalkaa heidän luoksensa kertomaan, mitä oli kokenut, näyttämään,
mitä oli löytänyt, saalistanut: näkinkenkiä, merihepoja, maneetteja ja
sivuittain liikkuvia rapuja.

Aschenbach ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä poika puhui, ja vaikka
se olisi ollut mitä arkipäiväisintä, kuului se hänen korviinsa
epämääräisenä soinnukkuutena. Näin korotti outous pojan puheen
musiikiksi, ylimielinen aurinko valoi tuhlailevaa välkettään hänen
ylitseen, ja meren ylevä kuulakkuus oli alati hänen esiintymisensä
heijastajana ja taustana.

Pian katselija tunsi tuon niin pystyn, niin vapaasti esiintyvän ruumiin
jokaisen viivan ja asenteen, tervehti iloisesti jokaista jo tuttua
kauneutta uudestaan, eikä hänen ihailustaan, hennosta aisti-ilostaan
tullut loppua.

Poikaa huudettiin tervehtimään vierasta, joka seurusteli naisten kanssa
kojun edessä. Hän juoksi paikalle, juoksi märkänä, ehkä aallokon
kostuttamana, heilautti kiharansa, ja kun hän ojensi kätensä toiselle
jalalleen nojaten, toisen jalan ollessa varvasasennossa, taipui hänen
ruumiinsa viehättävään kierros- ja kääntöasentoon; siinä ilmeni jotakin
miellyttävän jäntevää, herttaisen ujostelevaa, aatelisen velvoituksen
vaativaa mielistelynhalua.

Hän makasi pitkällään, kylpylänä rinnan yli kiedottuna, hennosti
muovailtu käsivarsi hiekkaan nojaten, leuka kämmenen varassa.
»Jashu»-nimellä huudettu poika istui kyyristyneenä hänen vieressään ja
tekeytyi hänelle ystäväksi eikä voinut ajatella lumoavampaa näkyä kuin
minkä tarjosi se silmien ja huulien hymy, jonka tuo jumalten suosima
soi katsellessaan halpa-arvoisempaa, palvelevaa.

Hän seisoi meren partaalla yksinään, omaisistaan loitolla Aschenbachin
lähellä — pystyssä, ristiin pannut kädet niskassa, hitaasti
kinnerlihaksillaan keinahdellen ja uneksi mitään ajattelematta pienten
rantaan lipuvien aaltojen huuhdellessa hänen varpaitaan. Hänen
hunajanvärinen tukkansa taipui kiehkuroina ohimoille ja niskaan,
aurinko valaisi selän yläosan untuvaa, kylkiluiden hienot piirteet ja
rinnan tasasuhta kuulsivat vartalon niukan verhon alta, kainalokuopat
olivat vielä sileät kuin kuvapatsaalla, polvitaipeet kiilsivät,
ja niiden siintävä suonisto sai hänen ruumiinsa näyttämään kuin
kirkkaammasta aineesta muovaillulta.

Mikä kuri ja mikä ajatuksen täsmällisyys ilmeni tuossa suorassa ja
nuorekkaan täydellisessä ruumiissa! Mutta eikö se ankara ja puhdas
tahto, joka hämärästi toimien oli kyennyt tuomaan esille tämän
jumalallisen kuvateoksen — eikö se ollut hänelle, taiteilijalle, tuttua
ja selvää? Eikö se vaikuttanut hänessäkin, kun hän tulvillaan tervettä
intohimoa kirvoitti kielen marmorimassasta sorean muodon, jonka oli
hengessä nähnyt ja jonka hän esitti ihmisille henkisen kauneuden
peruskuvana ja heijastajana.

Peruskuva ja heijastaja! Hänen silmänsä ahmivat merensiinnon partaalla
lojuvaa jalomuotoista vartaloa, ja haaveilevassa ihastuksessaan hän
luuli tällä katseella käsittävänsä, mitä kauneus itse ja muoto oli
jumalan ajatuksena, tavoittavansa yhtenäisen ja puhtaan täydellisyyden,
joka elää hengessä ja jonka inhimillinen kuva ja vertaus oli pantu
tuonne helposti ja suloisesti palveltavaksi.

Se oli huumausta, ja arvelematta, jopa himoiten vanheneva taiteilija
lausui sen tervetulleeksi. Hänen henkensä oli synnytystuskissa, hänen
sivistyksensä joutui kuohumistilaan, hänen muistinsa loi ikivanhoja,
nuoruuteen palautuvia ajatuksia, joita oma tuli ei tähän asti ollut
milloinkaan elävöittänyt. Eikö ollut kirjoitettu, että aurinko kääntää
huomiomme älyllisistä aistillisiin asioihin? Se huumaa ja taikoo — niin
sanotaan — järjen ja muistin niin, että sielu tyytyväisyydestä kokonaan
unohtaa varsinaisen olotilansa ja jää kummastelevan ihmettelevänä
riippumaan kauneimpaan päiväpaisteiseen esineeseen.

Niin, vain ruumiin avulla se kykenee sitten kohottautumaan vielä
korkeampaan tarkasteluun. Amor tosin oli matemaatikkojen kaltainen,
jotka näyttävät kykenemättömille lapsille puhtaiden muotojen
havainnollisia kuvia. Samaa menetelmää noudatti jumala, tehdäkseen
henkisen meille näkyväksi, turvautui mielellään ihmisnuorison muotoon
ja väriin, koristaen sen kaikella kauneuden loistolla muistelun
työaseeksi, ja sitä katsellessamme sitten kai sytyimme tuskaan ja
toivoon.

Näin ajatteli innostuksen saanut katselija, näin hän kykeni tuntemaan.
Ja meren kohinasta ja auringon hehkusta kehittyi hänelle ihastuttava
kuva. Se oli Ateenan muurien lähellä kasvava plataanipuu — se oli tuo
pyhitetty, varjoisa, kukkivan siveyspuun tuoksun täyttämä paikka,
jota koristivat pyhäinkuvat ja nymfien ja Akelooksen kunniaksi tuodut
hurskaat lahjat. Kuultavan kirkkaana virtasi puro tuuheaoksaisen puun
juurella liukkaiden kivien lomitse, ja sirkat soittivat viulua. Mutta
nurmikolla, joka vietti loivasti, niin että maatessa saattoi pitää
päänsä koholla, lepäili kaksi päivän helteeltä suojassa: vanheneva ja
nuori, ruma ja kaunis, viisas rakastettavan vieressä.

Ja kohteliaisuuksin ja henkevästi tavoittelevin leikkilausein Sokrates
puhui Faidrokselle kaihosta ja hyveestä. Hän selitti oppilaalle
kiihkeää hämmästystä, jota tuntehikas kokee, kun hänen silmänsä näkevät
ikuisen kauneuden vertauskuvan, puhui hänelle sellaisen pyhittämättömän
ja huonon ihmisen intohimoista, joka ei voi ajatella kauneutta, kun hän
näkee sen kuvan, ja joka ei kykene tuntemaan kunnioitusta; puhui siitä
pyhästä pelosta, joka valtaa jalon, kun jumalankaltaiset kasvot ja
täydellinen ruumis hänelle näyttäytyvät — kuinka hän silloin värähtää
ja on kuin suunniltaan ja tuskin uskaltaa katsahtaa sinne päin ja
kuinka hän kunnioittaa sitä, jolla on kauneus, vieläpä olisi valmis
hänelle uhraamaan kuin kuvapatsaalle, ellei hänen täytyisi pelätä
käyvänsä ihmisten silmissä narrimaiseksi.

»Sillä kauneus, Faidrokseni, vain se on yhtaikaa rakastettava ja
näkyvä: se on, paina se tarkoin mieleesi, se henkisen ainoa muoto,
jonka aisteillamme tunnemme, aistillisesti voimme kestää. Tai mitä
meistä tulisi, jos muu jumalallinen, jos järki ja hyve ja totuus
esiintyisivät meille aistillisina? Emmekö menehtyisi ja palaisi
rakkaudesta, kuten Semele muinoin Zeuksen edessä? Niin on kauneus
tuntehikkaan tie henkeen — vain tie, vain välikappale, pikku
Faidrokseni...»

Ja sitten opettaja ilmaisi kaikkein hienoimman, tuo ovela mielistelijä:
sen, että rakastava oli jumalallisempi kuin rakastettu, koska jumala
oli hänessä eikä toisessa — tuon hellimmän, ehkä ivallisimman
ajatuksen, jota koskaan on ajateltu ja josta kumpuaa esiin kaihon
kaikki veitikkamaisuus ja salaisin hekuma.

Kirjailijan onni on ajatus, joka voi muuttua kokonaan tunteeksi, ja
tunne, joka voi muuttua kokonaan ajatukseksi. Tällainen sykkivä ajatus,
tällainen tarkka tunne kuului yksinäiselle ja totteli häntä silloin:
se näet, että luonto riemusta värisi, kun henki kunnioittaen kumarsi
kauneudelle.

Äkkiä hän halusi kirjoittaa. Eros tosin kuuluu rakastavan
joutilaisuutta, ja vain sellaisia varten hän on luotu. Mutta pulman
tällä asteella kohdistui koetellun kiihtymys tuotantoon. Aihe oli
melkein toisarvoinen. Muuan kysymys, heräte antautua tunnustamaan
mielipiteensä eräästä kulttuurin ja maun suuresta ja polttavasta
ongelmasta, oli lausuttu henkiselle maailmalle ja saapunut
matkamiehelle. Hän oli tottunut aiheeseen, se oli hänelle elämys;
himo antaa sen loistaa sanansa valossa kävi äkkiä vastustamattomaksi.
Ja hänen halunsa oli tehdä työtä Tadzion läsnäollessa, ottaa pojan
varresta mallia kirjoittamiseen, antaa tyylinsä seurata tämän ruumiin
viivoja, joka hänestä näytti jumalalliselta, ja siirtää hänen
kauneutensa henkiseen, kuten kotka muinoin kantoi troijalaisen paimenen
taivaan utuun.

Milloinkaan ei sanan ilo ollut tuntunut hänestä makeammalta,
milloinkaan hän ei ollut sillä tavoin tietänyt Eroksen olevan sanassa
kuin niiden viehättävien hetkien aikana, jolloin hän karkean pöytänsä
ääressä varjokankaan alla, epäjumalansa nähden ja hänen äänensä
musiikin kaikuessa korvissa, Tadzion kauneus mallina, muovaili sen
puolentoista sivun pituisen valikoiduinta suorasanaista sisältävän
pienen kirjoituksensa, jonka kirkkaus, aateluus ja lennokas
tunteenjännitys kykeni lyhyessä ajassa saavuttamaan monen ihailun.

Varmaankin on hyvä, että maailma tuntee vain ihanan teoksen eikä
samalla sen alkuperiä, sen syntymisehtoja, sillä jos maailma tuntisi
ne lähteet, joista taiteilijan mielijohteet virtaavat, saattaisivat
ne usein sen hämille, peloittaisivat sitä ja hälventäisivät siten
erinomaisen työn vaikutukset. Ihmeellisiä hetkiä! Ihmeellisen
hermostuttavaa vaivaa. Hengen ja ruumiin kummallisen synnyttävää
seurustelua! Pantuaan työnsä talteen ja lähtiessään rannalta Aschenbach
tunsi itsensä tuiki väsyneeksi, jopa järkytetyksi, ikäänkuin omatunto
soimaisi häntä jonkin irstailun jälkeen.

Seuraavana aamuna sattui, että hän aikoessaan lähteä hotellista huomasi
ulkoportailta, kuinka Tadzio, joka oli jo menossa merelle ja lisäksi
yksinään, juuri lähestyi aitausta. Toivo, yksinkertainen ajatus käyttää
tilaisuutta hyväkseen kevyen ja iloisen tuttavuuden solmimiseksi sen
kanssa, joka tietämättään oli tuottanut hänen elämäänsä niin paljon
ylennystä ja liikuntoa, puhutella häntä, iloita hänen vastauksestaan,
hänen katseestaan, oli lähellä ja pakottavana. Kaunis poika käveli
vetelehtien, hänet voi saavuttaa, ja Aschenbach joudutti askeliaan.

Hän tavoittaa pojan lautapolulla kojujen takana, tahtoo laskea
kätensä hänen päälaelleen, hänen olkapäälleen ja sanoa jonkun sanan,
ystävällinen ranskalainen lause väikkyy jo hänen huulillaan — silloin
hän tuntee, että hänen sydämensä, ehkä hyvinkin nopean kävelyn takia,
lyö kuin vasara, että hän näin vaikeasti hengittäen voisi puhua vain
puristetusti ja vapisten. Hän epäröi, koettaa hillitä itseään, pelkää
äkkiä kulkeneensa jo liian kauan kauniin pojan kintereillä, pelkää
tämän huomaavan sen, pelkää hänen kysyvää katsettaan, ottaa vielä
kerran vauhtia, ei tee mitään, luopuu ja menee pää alaspainuneena
ohitse.

Liian myöhään! ajatteli hän tässä silmänräpäyksessä. Liian myöhään.
Olikohan se sittenkään liian myöhäistä? Tuo askel, jonka hän laiminlöi,
olisi hyvinkin luultavasti vienyt hyvään, keveään ja iloiseen, mistä
olisi ollut seurauksena terveellinen selviäminen. Mutta asian laita oli
kai niin, että vanheneva ei tahtonut selvitä, että huumaus oli hänelle
liian kallisarvoinen. Kuka selittää taiteellisuuden olemuksen ja
ilmeen! Kuka ymmärtää kurin ja kurittomuuden syvällisen vaistoyhteyden,
josta se riippuu? Sillä kykenemättömyys tahtoa terveellistä selviämistä
on kurittomuutta.

Aschenbach ei ollut enää itsearvosteluun taipuvainen; maku, hänen
vuosien tuoma henkinen mielentilansa, itsekunnioitus, kypsyys ja
myöhäinen yksinkertaisuus tekivät hänet haluttomaksi erittelemään
vaikuttimia ja ratkaisemaan, oliko hän jättänyt aikeensa täyttämättä
omantunnon syistä vai irstaudesta ja heikkoudesta. Hän oli hämmentynyt,
hän pelkäsi, että joku, vaikkapa vain rantavartija, oli tarkkaillut
hänen kiirehtimistään, hänen häviötään, pelkäsi kovin tulevansa
naurettavaksi. Muuten hän itsekin teki pilaa hullunkurisen pyhästä
pelostaan. Säikkynyt, ajatteli hän, säikkynyt kuin kukko, joka
pelokkaana antaa siipiensä taistelussa riippua. Jumala tosiaankin
rakastetun nähdessämme murtaa rohkeutemme ja painaa ylpeän mielemme
täydellisesti maan tasalle... Hän leikitteli, uneksi ja oli liian ylpeä
pelätäkseen tunnetta.

Nyt hän ei enää tarkannut sen joutoajan kulumista, jonka oli itselleen
suonut; ajatus palata kotiin ei häntä liioin koskenut. Hän oli tilannut
itselleen rahaa runsaasti. Hänen ainoa huolensa oli puolalaisen perheen
mahdollinen lähtö. Hän oli kuitenkin vähän kerrallaan, ohimennen
tiedustellen saanut selville hotellin parturilta, että perhe oli
saapunut hotelliin vasta vähän ennen hänen omaa tuloaan.

Aurinko ahavoitti hänen kasvonsa ja kätensä, kiihdyttävä
suolantuulahdus karkaisi hänen tunnettaan, ja kuten hän oli aina
ennenkin tottunut uhraamaan kaiken virkistyksen, jonka uni, ruoka tai
luonto hänelle lahjoittivat, heti johonkin työhön, niin hän nytkin
antoi kaiken, mitä aurinko, joutilaisuus ja meri-ilma toivat hänelle
päivittäisenä voimistumisena, jalosydämisen tuhlaavaisena häipyä
huumaukseen ja tunteeseen.

Hänen unensa oli kevyttä; onnekasta rauhattomuutta täydet lyhyet yöt
erottivat herkullisen yksitoikkoiset päivät toisistaan. Tosin hän
vetäytyi huoneeseensa jo aikaisin, sillä kello yhdeksän tienoissa, kun
Tadzio oli näyttämöltä kadonnut, tuntui päivä hänestä päättyneen. Mutta
aamun sarastaessa oli hennosti puistattava pelästys havahduttamassa
hänet, ja hänen sydämensä muisti äskeisen seikkailun, eikä hän enää
malttanut pysyä pieluksilla. Hän nousi ja kevyesti verhottuna varhaisen
aamun puistatusta vastaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan
auringonnousua.

Tämä ihmeellinen tapaus täytti hartaudella hänen unen pyhittämän
sielunsa. Taivas, maa ja meri uinuivat vielä aavemaisen lasisessa
hämäränkalpeudessa; vielä uiskenteli sammuva tähti olemattomuudessa.
Mutta sitten tuli henkäys, saavuttamattoman etäisiltä asuinsijoilta
saapui siivitetty viesti, että Eros nousi puolisonsa vierestä, ja niin
tapahtui se ensimmäinen kaukaisinten taivaan ja meren äärien suloinen
punehtuminen, jonka mukana luomisen ruumiillistuminen ilmautuu.
Jumalatar läheni, se nuorukaisten ryöstäjätär, joka riisti mukaansa
Kleitoksen, Kefaloksen ja kaikkien olympolaisten kateutta uhmaten
nautti kauniin Orionin rakkaudesta.

Maailman äärellä alkoi ruusujen siroittelu, sanomattoman suloinen
hehku ja kukoistus; lapselliset pilvet, kirkastetut, läpivalaistut
leijailivat palvelevien amorettien lailla ruusuisessa, sinertävässä
usvassa, purppuraa valautui merelle, joka näytti työntävän sitä
paisuvana eteenpäin, kultaisia keihäitä vilahteli alhaalta ylös taivaan
korkeuteen, hehku muuttui paloksi; äänettömästi, jumalallisella
ylivoimalla vyöryi esille hehkua, paloa ja leiskuvia liekkejä, ja
raastavin kavioin kohosivat veljen pyhät ratsastajat maanpiirin
yläpuolelle.

Jumalan komeuden säteilyssä istui yksinäinen valvoja; hän ummisti
silmänsä ja antoi kunniakehän suudella silmäluomiaan. Entiset tunteet,
sydämen varhaiset, herkulliset pyyteet, jotka hänen elämänsä ankarassa
palveluksessa olivat kuolleet ja nyt palasivat niin merkillisesti
muuttuneina — hän tunsi ne ja hymyili hämmentyneenä, kummastuneena. Hän
mietti, hän uneksi, hitaasti hänen huulensa muovailivat erään nimen,
ja yhä hymyillen, kasvot kohotettuina, kädet syliin ristittyinä hän
uinahti tuoliinsa vielä kerran.

Mutta päivä, joka alkoi niin tulisen juhlallisesti, kului kaikkiaan
harvinaisen ylevänä ja mystilliseksi muuttuneena. Mistä tuli ja
oli peräisin se henkäys, joka äkkiä niin lempeänä ja merkitsevänä,
korkeamman kuiskailun lailla, hipoi ohimoita ja korvaa? Valkoisia
höyhenpilvilöitä liiteli taivaalla levenneinä parvina kuin jumalten
laitumella käyviä karjalaumoja. Voimakkaampi tuuli virisi, ja
Poseidonin ratsut juosta karauttivat paikalle, joukossa kaiketi
härkiäkin, jotka sinertäväkiharaista totellen syöksyivät mylvien esille
sarvet pistoon painettuina. Mutta etäisemmän rannan kalliopaasien
välissä hypähtelivät aallot ketterinä vuohina. Pyhästi rumentunut
maailma, joka oli täynnänsä Panin elämää, sulki hullaantuneen syliinsä,
ja hänen sydämensä uneksi vienoja tarinoita.

Usein, kun päivä laski Venetsian taakse, hän istui puistopenkillä
katselemassa Tadziota, joka valkoasuisena ja kirjavavöisenä huvitteli
palloa lyöden tasoitetulla sorakentällä, ja luuli näkevänsä
Hyakinthoksen, jonka täytyisi kuolla, koska kaksi jumalaa rakasti
häntä. Niin, hän tunsi Zefyrin tuskallista kateutta kilpailijaa
kohtaan, joka unohti oraakkelin, jousen ja kitaran saadakseen alati
leikkiä kaunokaisen kanssa; hän näki julman lemmenkateuden linkoaman
kiekon osuvan tuohon suloiseen päähän ja otti vastaan, hänkin kalveten,
tuon runnellun ruumiin, ja kukassa, makeasta verestä versoneessa, oli
hänen äärettömän valituksensa merkki...

Mikään ei ole oudompaa, vaikeampaa kuin ihmisten suhde, jotka tuntevat
toisensa vain silmillään, jotka tapaavat ja tarkkaavat toisiaan
päivittäin, jopa joka hetki ja silti tapojen tai oman oikkunsa takia
joutuvat pitämään yllä välinpitämättömän vierauden muotoa tervehtimättä
ja sanattomasti. Heidän välillään on levottomuutta ja ärtynyttä
uteliaisuutta, tyydyttämättömän, luonnottomasti masennetun tutustumis-
ja vuorovaikutustarpeen hysteriaa ja nimenomaan myöskin eräänlaista
jännitettyä kunnioitusta. Sillä ihminen rakastaa ja kunnioittaa
ihmistä niin kauan kuin ei kykene arvostelemaan häntä, ja kaipuu on
puutteellisen tuntemisen tulos.

Aschenbachin ja nuoren Tadzion välille tuli pakostakin jonkunlainen
suhde ja tuttavuus, ja sydämellisesti iloiten vanhempi saattoi
todeta, että osanotto ja huomaavaisuus eivät jääneet kokonaan
vaille vastavuoroisuutta. Mikä esimerkiksi pani kaunokaisen olemaan
milloinkaan enää, kun hän ilmestyi aamulla rannalle, käyttämättä
kojujen taakse kyhättyjä lautaportaita ja sensijaan hitaasti astelemaan
omaistensa kojun luo etualan kautta, hiekkakentän yli, Aschenbachin
oleskelupaikan ohi, melkein hipaisten hänen pöytäänsä, hänen tuoliaan?
Vaikuttiko ylivoimaisen tunteen vetovoima ja tenho näin hänen hentoon
ja ajatuksettomaan olemukseensa?

Aschenbach odotteli joka päivä Tadzion saapumista, ja toisinaan hän oli
olevinaan työhön syventyneenä, kun se tapahtui, ja antoi kaunokaisen
mennä ohitse näköjään huomaamatta. Mutta toisinaan hän taas kohotti
silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. He olivat molemmat
syvän vakavia, kun näin sattui. Vanhemman sivistyneessä ja arvokkaassa
ilmeessä ei mikään todistanut sisäisestä liikehtimisestä, mutta Tadzion
silmissä oli tutkisteleva, mietiskelevä kysymys, hänen kävelynsä kävi
verkkaiseksi, hän katseli maahan, nosti katseensa jälleen suloisesti,
ja kun hän oli mennyt ohitse, näytti jokin hänen ryhdissään ilmaisevan,
että vain kasvatus pidätti häntä kääntymästä katsomaan taakseen.

Kerran kuitenkin, eräänä iltana, kävi toisin. Puolalaiset sisarukset
ja heidän kotiopettajattarensa eivät olleet saapuneet suureen saliin
pääaterialle — huolestuneena Aschenbach oli sen todennut. Aterian
jälkeen, kun hän, kovin levottomana heidän viipymisestään, käveli
iltapuvussa, olkihattu päässään, hotellin edessä parvekkeen juurella,
hän äkkiä näki nunnamaiset sisaret kotiopettajattarineen ja neljän
askeleen päässä heistä Tadzion pujahtavan esiin kaarilamppujen valoon.
Ilmeisesti he tulivat laivasillalta aterioituaan jostakin syystä
kaupungissa.

Merellä oli kai ollut viileä; Tadzion yllä oli tummansininen
merimiestakki, jossa oli kultaiset napit, ja päässä pukuun kuuluva
lakki. Aurinko ja meri-ilma eivät häntä paahtaneet; hänen ihonsa oli
yhä kellertävän marmorimainen kuten alussa. Tänään hän kuitenkin näytti
kalpeammalta kuin muulloin, lieneekö syynä ollut viileys tai lamppujen
kalpeaksi tekevä kuutamo. Hänen sopusuhtaiset kulmakarvansa piirtyivät
selvempinä, hänen silmiensä tumma oli syvempi. Hän oli kauniimpi kuin
voi sanoakaan, ja Aschenbach tunsi, kuten jo useasti tuskaisin mielin,
että sana voi vain ylistää aistillista kauneutta, mutta ei sitä kuvata.

Hän ei ollut odottanut rakasta olentoa, se tuli äkkiarvaamatta,
hänellä ei ollut aikaa kiinnittää kasvojensa ilmettä kuvastamaan
rauhaa ja arvokkuutta. Ilo, hämmästys, ihailu olivat varmaankin
selvästi maalattuina hänen piirteisiinsä, kun hänen katseensa kohtasi
kaivatun olennon silmät — ja tällä sekunnilla tapahtui, että Tadzio
hymyili: hymyili hänelle puhuvasti, tuttavallisesti, hurmaavasti ja
peittelemättä, hymyili huulin, jotka vasta hymyssä hitaasti avautuivat.
Se oli Narkissoksen hymy, kun hän kumartuu kuvastavan veden yli, tuo
syvä, hurmattu, kiehdottu hymy, joka hänellä on ojentaessaan kätensä
tavoittamaan oman kauneutensa heijastusta — pikkuruisen vääntynyt
hymy ilmaisemassa, kuinka toivotonta on yrittää suudella varjokuvan
suloisia huulia, keimaileva, utelias ja hiukan kiusaantunut, huumattu
ja huumaava hymy.

Tämän hymyn saaja riensi se mukanaan pois, ikäänkuin se olisi turmiota
tuottava lahja. Hän oli niin syvästi järkytetty, että hänen oli pakko
paeta parvekkeen ja etumaisen puutarhan valaistuksesta ja etsiä nopein
askelin puiston takaosan pimentoa. Kummallisen julmistuneita ja helliä
neuvoja purkautui hänestä: »Et saa noin hymyillä! Kuule, ei kenellekään
saa noin hymyillä!» Hän heittäytyi penkille ja hengitti ihan
suunniltaan kasvien öistä tuoksua. Ja taaksepäin nojaten, käsivarret
riipuksissa, voitettuna ja väristyksen monen kertaan karmiessa hän
kuiskaili kaihon vakiintuneen kaavan — tässä mahdottoman, järjettömän,
alhaisen, naurettavan ja silti pyhän, kunnioitettavan vielä tässäkin:
»Minä rakastan sinua!»




VIIDES LUKU


Oleskeltuaan Lidossa neljättä viikkoa Aschenbach teki eräitä
ulkomaailmaa koskevia kammottavia havaintoja. Ensinnäkin hänestä
näytti, että hänen majatalossaan oli liikenne edistyvän vuodenajan
mukana pikemminkin pienentynyt kuin lisääntynyt, ja etenkin saksankieli
hänen ympärillään tuntui täällä loppuvan ja vaikenevan, niin että
aterian aikana ja rannalla kuului hänen korvissaan lopulta vain
vieraita ääniä. Eräänä päivänä ollessaan parturilla, jonka luona hän
nyt kävi usein, hän sieppasi puheen lomasta sanan, joka sai hänet
hätkähtämään. Mies oli kertonut eräästä saksalaisesta perheestä, joka
juuri oli lyhyen oleskelun jälkeen lähtenyt pois, ja lisäsi lörpötellen
ja mielistellen:

»Te jäätte tänne, hyvä herra. Ettehän te pelkää pahaa.»

Aschenbach katsahti mieheen.

»Pahaa?» toisti hän.

Lörpöttelijä pysyi vaiti, oli olevinaan työn touhussa eikä kuulevinaan
kysymystä. Ja kun se esitettiin tiukemmin, selitti hän, ettei hän
tietänyt mistään, ja koetti hämillään ja kaunopuheisesti johtaa
keskustelua toisaalle.

Tämä tapahtui keskipäivän aikaan. Iltapäivällä Aschenbach lähti
tyvenellä ilmalla ja kovassa auringonpaahteessa Venetsiaan — sillä
häntä ajoi kiihko seurata puolalaisia sisaruksia, joiden hän oli
nähnyt menevän laivasillalle vievää tietä pitkin. Hän ei tavannut
epäjumalaansa San Marcolla.

Juodessaan sitten teetä torin varjopuolella rautaisen, pyöreän
pöytänsä ääressä hän vainusi ilmassa äkkiä kummallista tuoksua, jota
haistaessa tuntui kuin se olisi jo päiväkausia, hänen tietoisuuteensa
tunkeutumatta, kosketellut hänen aistejaan — äitelän lääkkeentapainen
lemu, joka toi mieleen kurjuuden ja haavat ja epäilyttävän puhtauden.
Hän tutkisteli ja tunnusteli sitä miettiväisenä, lopetti välipalansa ja
lähti torilta liikkeelle kirkon vastapäistä puolta pitkin.

Ahdingossa tuo haju tuntui voimakkaammin. Kadunkulmiin oli kiinnitetty
julistuksia, joissa asukkaita kaupunginisällisesti varoitettiin
eräänlaisista vatsataudeista, ne kun tällaisen sään vallitessa
kuuluivat päiväjärjestykseen, nauttimasta ostereita ja simpukoita
ja myös käyttämästä kanavien vettä. Julistuksen kaunistava sävy oli
ilmeinen. Kansanjoukkoja seisoi silloilla ja aukeamilla vaiteliaina, ja
vieras seisoi heidän keskellään vainuten ja mietiskellen.

Eräältä myymälänomistajalta, joka korallinauhojen ja väärien
ametistikoristeiden välissä nojasi holvinsa oveen, hän pyysi selitystä,
mistä tämä ikävä haju johtui. Mies mittasi häntä raskain katsein ja
ilahtui nopeasti.

»Ehkäisevä toimenpide, hyvä herra», vastasi hän vilkkaasti elehtien.
»Poliisin määräys, joka onkin hyväksyttävä. Tällainen sää painostaa,
shirokkotuuli ei ole terveydelle sopiva. Lyhyesti, ymmärrättehän — ehkä
liioiteltua varovaisuutta.»

Aschenbach kiitti häntä ja jatkoi matkaansa. Laivallakin, joka kuljetti
hänet takaisin Lidolle, hän tunsi nyt samaa torjuvan välineen hajua.

Palattuaan hotelliin hän meni heti hallin sanomalehtipöydän luo ja
tutki lehtiä. Vieraskielisistä hän ei löytänyt mitään. Kotimaiset
lehdet levittivät huhuja, esittivät häilyviä numerotietoja, painattivat
virallisia peruutuksia ja epäilivät niiden todenperäisyyttä. Näin oli
itävaltalaisten ja saksalaisten ainesten lähtö selitettävissä. Muihin
kansallisuuksiin kuuluvat eivät ilmeisesti tienneet mitään, aavistaneet
mitään, eivät olleet vielä käyneet levottomiksi. Täytyy olla vaiti!
ajatteli Aschenbach kiihtyneenä heittäessään sanomalehdet takaisin
pöydälle. Täytyy pysyä siitä vaiti!

Mutta samalla hänen sydämensä täytti tyytyväisyys sen seikkailun
johdosta, johon ulkomaailma oli joutumaisillaan. Sillä intohimolle
samoin rikoksellekaan ei arkipäivän taattu järjestys ja menestys ole
mieleen, ja jokainen porvarillisen sauman höllentyminen, jokainen
maailman hämmennys ja koettelemus on sille tervetullut, koska se
voi epämääräisesti toivoa siitä koituvan itselleen etua. Niinpä
Aschenbach tunsi hämärää tyytyväisyyttä nähdessään esivallan selittävän
kaunistellen Venetsian likaisten kujien tapahtumia, kaupungin ilkeää
salaisuutta, joka sulautui hänen omaan sisimpään salaisuuteensa ja
jonka säilyttäminen oli hänelle niin tärkeätä. Sillä rakastunut ei
ollut mistään niin huolissaan kuin siitä, että Tadzio voisi matkustaa
pois, ja hän tajusi kauhistuen, ettei hän osaisi enää elää, jos niin
kävisi.

Viime aikoina hän ei tyytynyt kiittämään vain päiväjärjestystä
ja sattumaa siitä, että hän pääsi kaunokaisen lähelle, vaan hän
suorastaan ajoi takaa ja väijyi Tadziota. Sunnuntaisin esimerkiksi
puolalaiset eivät milloinkaan näyttäytyneet rannalla; hän arvasi heidän
menevän San Marcolle messuun. Hän kiiruhti sinne ja astuttuaan torin
hehkusta pyhäkön kultaiseen hämärään löysi kaivattunsa rukouspenkin
yli kumartuneena jumalanpalveluksessa. Silloin hän seisoi taempana,
halkeamia täynnä olevalla mosaikkipermannolla, keskellä polvistuvaa,
mutisevaa, ristinmerkkejä tekevää kansaa, ja itämaisen temppelin
ahdinkoinen loisto painoi upeana hänen aistejaan. Etualalla liikkui,
puuhaili ja lauloi ylen koristeltu pappi, suitsutus nousi ilmaan,
verhoten sumuun alttarikynttilöiden voimattomat liekit, ja painostavan
äitelään uhrituoksuun tuntui lievästi sekoittuvan toinen, sairastuneen
kaupungin tuoksu. Mutta sumun ja väikkeen läpi Aschenbach näki, että
Tadzio käänsi päätänsä, etsi häntä ja huomasi hänet.

Kun kansanjoukko sitten virtasi avattuja käytäviä pitkin kyyhkysiä
vilisevälle torille, piiloutui huumattu pylväskäytävään, kätkeytyi,
asettui väijyksiin. Hän näki puolalaisten tulevan kirkosta, näki
sisarusten kursailevin menoin sanovan hyvästi äidilleen ja näki tämän
kääntyvän kotimatkalle Piazzettalle päin; hän totesi, että kaunokainen,
nunnamaiset sisaret ja kotiopettajatar valitsivat oikeanpuolisen
tien, joka vei kellotornin portin kautta Merceriaan ja päästettyään
heidät jonkun verran edelle seurasi heitä salaa heidän retkeillessään
Venetsian läpi. Hänen täytyi pysähtyä, kun he viivyttelivät, paeta
ravintoloihin ja pihoihin päästääkseen takaisin palaavat ohitseen;
hän kadotti heidät näkyvistään, etsi heitä kiihtyneenä ja uupuneena
silloilta ja likaisilta umpikujilta ja kärsi kuolettavan tuskan hetkiä,
kun hän näki heidän äkkiä tulevan vastaansa ahtaassa läpikulkupaikassa,
jossa ei ollut mahdollisuutta peräytyä. Ei silti sovi sanoa, että
hän kärsi. Hänen päänsä ja sydämensä olivat hurmaantuneet, ja hänen
askeleensa seurasivat sen paholaisen ohjeita, jolle tuottaa huvia
polkea jalkoihinsa ihmisen järki ja arvo.

Jostakin Tadzio ja hänen omaisensa sitten kai ottivat gondolin, ja
Aschenbach, joka heidän astuessaan veneeseen, oli jonkun rakennuksen
ulokkeen tai kaivon suojassa, teki samoin pian senjälkeen, kun he
olivat lykänneet veneen vesille. Hän puhui nopeasti ja hillitysti
pyytäessään melojaa, runsaat juomarahat luvaten, huomiota herättämättä
jonkun välimatkan päässä seuraamaan gondolia, joka juuri kääntyi nurkan
taakse. Häntä puistatti, kun mies parittajan lailla veitikkamaisen
auliisti samalla äänellä vakuutti, että häntä palveltaisiin
tunnontarkasti.

Niin hän sitten lipui ja keinui, pehmeihin, mustiin pieluksiin nojaten,
toisen mustan nirkkokärkisen veneen perässä, jonka vanaveteen intohimo
kahlitsi hänet. Toisinaan se hävisi hänen näkyvistään; silloin hän
tunsi surua ja levottomuutta. Mutta hänen kuljettajansa, ikäänkuin
olisi sellaisiin tehtäviin hyvin harjaantunut, osasi taitavin kääntein,
nopeasti puikkelehtien ja lyhyimmän tien valiten tuoda halutun taas
hänen näkyvilleen.

Ilma oli tyyni ja tuoksuinen; aurinko paloi raskaana usvan takaa.
Vesi löi kulisten puuta ja kiveä vasten. Melojan puolittain
varoitus-, puolittain tervehdyshuutoon kuului vastaus sokkelotienoon
hiljaisuudesta kummallisen sopimuksen mukaisesti. Pienistä, korkealle
rakennetuista puutarhoista riippui rosoisten muurien yli kukkasarjoja,
valkoisina ja purppuraisina, mantelilta tuoksuvina. Arabilaisia
ikkunakehyksiä piirtyi hämyiseen ilmaan. Erään kirkon marmoriset
porrasaskelmat ulottuivat aallokkoon, muuan kerjäläinen kyyhötti
niillä kurjuuttaan vakuutellen, piteli hattuaan ojolla ja näytteli
silmävalkuaisiaan tekeytyen sokeaksi. Vanhojen esineiden kaupustelija,
myymälärähjänsä edessä seisten, kehoitti matelevin elein ohikulkijoita
pysähtymään toivoen pääsevänsä heitä pettämään.

Tämä oli Venetsia, mairitteleva ja epäilyttävä kaunotarkaupunki,
puoleksi runo, puoleksi vierasten pyydys, jonka tunkkaisessa
ilmassa taide muinoin rehoitti ylenpalttisena ja joka antoi
soittotaiteilijoille keinuttavia ja riettaasti uneen tuudittavia
säveliä. Seikkailevasta tuntui, että hänen silmänsä ahmi sellaista
upeutta ja että hänen korvansa täyttyi sellaisista sävelistä. Hänelle
muistui samalla mieleen, että kaupunki oli sairas, mutta salasi sen
voitonhimonsa takia, ja hän tähysteli entistä hillittömämmin edessä
lipuvaa gondolia.

Niinpä hämmentynyt mies ei tiennyt eikä halunnut enää muuta kuin
seurata herkeämättä olentoa, joka sytytti hänet, uneksia hänestä, kun
ei ollut saapuvilla, ja antaa rakastuneiden lailla hänen pelkälle
varjokuvalleen helliä nimiä. Yksinäisyys, vieraus ja myöhäisen ja syvän
huuman onni rohkaisivat ja yllyttivät hänet häpeämättä ja punastumatta
antautumaan sellaiseenkin oudoksuttavaan tekoon, joka sitten todella
oli tapahtunutkin, että hän myöhään illalla Venetsiasta palattuaan
oli hotellin ensi kerroksessa pysähtynyt kaunokaisen huoneen oven
eteen, nojannut täydelleen humaltuneena otsansa oven pihtipieleen eikä
kyennyt pitkään aikaan lähtemään tiehensä, vaikka oli ollut joka hetki
vaarassa, että hänet yllätettäisiin ja tavattaisiin näin mielettömästä
asennosta.

Silti ei häneltä puuttunut mielenmaltin ja osittaisen selvyyden
hetkiä. Millä teillä liikunkaan! ajatteli hän tyrmistyneenä. Millä
teillä! Kuten jokainen mies, jossa luontaiset ansiot herättävät
aristokraattista harrastusta polveutumiseensa, oli hänkin tottunut
elämänsä saavutuksissa ja tuloksissa ajattelemaan esi-isiään,
vakuuttautumaan hengessään heidän myöntymyksestään, heidän
tyydyttämisestään, heidän välttämättömästä kunnioituksestaan. Hän
ajatteli heitä nytkin, ja täällä, kietoutuneena näin kestämättömään
elämykseen, tunteen eksoottisiin mässäilyihin vaipuneena, hän ajatteli
heidän olemuksensa ryhdikästä ankaruutta, siveellistä miehekkyyttä ja
hymyili raskasmielisesti. Mitä he sanoisivat?

Mutta toisaalta, mitä he olisivat sanoneet koko hänen elämästään, joka
oli loitonnut heidän elämästään suorastaan muodottomuuteen saakka,
tästä taiteen kammitsoimasta elämästä, josta hän itse kerran isien
porvarillisen hengen mukaisesti oli antanut kuulua niin ivallisia
nuoruudentunnustuksia ja joka oli pohjaltaan ollut niin tuiki
samanlaista kuin heidän! Hänkin oli palvellut, hänkin ollut sotilas
ja taistomies kuten monet heistä — sillä taide oli sotaa, raastavaa
taistelua, johon ei nykyisin kauan kyettäisi. Itsensä voittaneen ja
uhmaa kantaneen elämää, karua, lujaa ja pidättyvää elämää, jonka hän
oli muovaillut suloisen ja ajanmukaisen sankariuden vertauskuvaksi, hän
sai sanoa ainakin miehekkääksi, urheaksi, ja hänestä oli tuntuvinaan,
että se Eros, joka oli hänet vallannut, oli jollakin lailla erikoisen
sopiva ja taipuvainen sellaiseen elämään.

Eikö hän ollut mitä urheinten kansojen keskuudessa saavuttanut
verratonta arvonantoa, eikö lisäksi voinut väittää, että hän oli
niiden kaupungeissa kukoistanut urheudellaan? Lukuisat entisajan
sotasankarit olivat kestäneet hänen ikeensä mielellään, sillä eihän
mikään alennustila, jonka se jumala sääti, ollut pätevä, ja teot, joita
pidettäisiin heikkouden tunnusmerkkeinä, jos ne olisivat tapahtuneet
jonkun toisen päämäärän takia, kuten polvistumiset, valat, kiihkeät
rukoukset ja orjamainen esiintyminen, eivät olleet rakastavalle
häpeäksi, vaan hän niitti pikemminkin niistä kunniaa.

Siinä piirissä liikkui hämmentyneen ajatustapa, siten hän koetti
tukea itseään, puolustaa arvoaan. Mutta samalla hän alati kohdisti
vainuavan ja itsepintaisen huomion Venetsian sisäisiin epäpuhtaihin
tapahtumiin, siihen ulkomaailman seikkailuun, joka hämärästi liittyi
hänen sydämensä seikkailuun ja ravitsi hänen kiihkoaan epämääräisillä,
laittomilla toiveilla. Ahnaasti haluten saada selville jotakin
uutta ja varmaa pahan tilasta ja kehityksestä hän selaili kaupungin
kahviloissa paikallisia sanomalehtiä, jotka useita päiviä sitten olivat
kadonneet hotellin hallin lukupöydältä. Niissä esitettiin väitteitä ja
peruutuksia. Sairaus- ja kuolemantapausten lukumäärä kuului nousevan
kahteen-, neljäänkymmeneen, sataan, jopa enempäänkin, ja samassa
hengenvedossa pantiin kulkutauti, ellei sitä suorastaan evätty,
ainakin esiintymään ihan yksinäisinä ulkoapäin kaupunkiin pujahtaneina
tapauksina. Joukkoon oli siroitettu varoittavia arveluita ja
vastalauseita italialaisten viranomaisten vaarallisen leikin johdosta.
Varmuutta ei ollut saatavissa.

Silti yksinäinen oli tietoinen jostakin erikoisoikeudesta saada
osansa tästä salaisuudesta, ja vaikka hän olikin eristettynä, tunsi
hän merkillistä tyydytystä, kun sai ahdistaa tietäviä kietovilla
kysymyksillä ja pakottaa ilmeiseen valheeseen ne, jotka olivat
sitoutuneet vaikenemaan. Niinpä haukatessaan eräänä päivänä aamiaista
isossa ruokasalissa hän vaati tilille hotellinhoitajan, pienen hiljaa
liikkuvan, ranskalaiseen pitkääntakkiin puetun miehen, joka tervehtien
ja valvoen liikuskeli ruokailevien joukossa ja pysähtyi Aschenbachinkin
pienen pöydän ääreen vaihtamaan jonkun sanan.

»Minkä vuoksi oikeastaan», kysyi vieras veltosti ja kuin ohimennen,
»minkä ihmeen vuoksi Venetsiassa on jo jonkun aikaa desinfioitu?»

»Se on», vastasi hiiviskelijä, »vain poliisilaitoksen toimenpide,
ja sen tarkoituksena on velvollisuuden mukaisesti ja ajoissa estää
kaikenlaiset yleisen terveyden haitat ja häiriöt, joita paahtava ja
poikkeuksellisen lämmin sää voisi synnyttää».

»Poliisilaitos ansaitsee siitä tunnustuksen», vastasi Aschenbach.

Tehtyään vielä joitakin ilmatieteellisiä huomautuksia hotellinhoitaja
poistui hänen luotansa.

Saman päivän illalla, päivällisen jälkeen sattui, että kaupungista
saapunut pieni katulaulajaseurue esiintyi hotellin etupuutarhassa.
Heitä oli kaksi miestä ja kaksi naista, ja he seisoivat erään
kaarilampun rautaisen patsaan juurella valkoisina hohtavat kasvot
käännettyinä parvekkeelle päin, missä kylpyläseurue kahvin ja
vilvoittavien juomien ääressä istuen suostui nauttimaan kansanomaisesta
esityksestä.

Hotellin palveluskunta, hissipoikia, tarjoilijoita ja
konttoriapulaisia, näkyi kuuntelemassa eteisoven luona. Venäläisperhe,
nautinnossaan innokkaana ja perinpohjaisena, oli tuottanut itselleen
ruokotuoleja puutarhaan päästäkseen lähemmäksi soittajia ja istui
siellä kiitollisena puoliympyrässä. Herrasväen takana, turbaanimainen
huivi päässä, seisoi heidän vanha orjattarensa.

Kerjäläistaiturit hoitelivat mandoliinia, kitaraa, haitaria ja
vinguttavaa viulua. Soitannollisia suorituksia seurasivat laulunumerot;
niinpä nuorempi naisista yhtyi terävällä, rääkyvällä äänellä äitelästi
kurkkuun laulavan tenorin kanssa kaihoavaan lemmenduettoon. Mutta
seurueen varsinaiseksi kyvyksi ja johtajaksi osoittautui epäämättömästi
toinen miehistä, kitaran omistaja ja näköjään eräänlainen
koomikko-baritoni, sen ohessa melkein vailla ääntä, mutta lahjakas
elehtijä ja huomattava kyky ilveilijänä.

Usein hän erosi toisten joukosta, ruhokas soittokone sylissään, ja
tunkeutui näytellen katsomopartaaseen päin, missä hänen hulluttelunsa
palkittiin kehoittavalla naurulla. Erittäinkin venäläiset,
permantopaikoillaan istuen, ilmaisivat ihastustaan nähdessään näin
pätevää etelämaista eloisuutta ja yllyttivät häntä suosionosoituksin ja
huudoin esiintymään yhä rohkeammin ja varmemmin.

Aschenbach istui kaiteen ääressä ja vilvoitti silloin tällöin huuliaan
granaattiomenamehun ja soodaveden sekoituksella, joka rubiininpunaisena
kimalteli lasissa hänen edessään. Hänen hermonsa ottivat halukkaasti
vastaan renkuttavat soinnut, jokapäiväiset ja kaihoavat sävelet, sillä
intohimo lamauttaa valikoivan mielen ja antautuu tosissaan sulojen
valtaan, jotka selvä järki käsittäisi humoristisesti tai hylkäisi
harmistuneena. Ilveilijän hypyt olivat vääntäneet hänen piirteensä
jäykkään ja jo tuskaa tuottavaan hymyyn. Hän istui siinä velttona,
äärimmäisen tarkkaavaisuuden jännittäessä hänen sisintään, sillä kuuden
askelen päässä hänestä nojasi Tadzio kivikaidetta vasten.

Hän seisoi siinä valkoisessa vyöpuvussaan, jonka hän joskus otti ylleen
pääaterian ajaksi, välttämättömän ja synnynnäisen suloisena, vasen
käsivarsi rintasuojustalla, jalat ristissä, oikea käsi kannattavalla
lanteella, ja katsellessaan laulajia hänellä oli ilme, jossa tuskin
oli hymyä, vain kaukaista uteliaisuutta ja kohteliasta hyväksymistä.
Väliin hän ojentautui ja veti, rintaansa laajentaen, tehden molemmilla
käsivarsillaan kauniin liikkeen, valkoisen puseronsa suoraksi nahkavyön
alta. Mutta väliin taas, ja vanheneva huomasi sen riemuiten, järjen
huumaantuessa ja samalla kauhistuessa, poika käänsi katseensa epäröiden
ja varovaisesti tai nopeasti ja äkkiä, kuin olisi mielessä yllätys,
vasemman olkapään ylitse suosijansa paikkaa kohti. Hän ei tavannut
Aschenbachin silmiä, sillä häpeällinen pelko pakotti hairahtuneen
miehen pitämään katseensa tarkasti aisoissa.

Parvekkeen taustalla istuivat naiset, jotka vaalivat Tadziota; ja niin
pitkälle oli jo tultu, että rakastuneen täytyi pelätä joutuneensa
huomion ja epäilyksen alaiseksi. Niin, miltei jähmettyneenä hän oli
usein, rannalla, hotellin hallissa ja San Marcon torilla, tullut
huomaamaan, että Tadziota huudettiin pois hänen läheisyydestään,
koetettiin pitää poikaa loitolla hänestä — ja hän oli siitä tehnyt
kauhean loukkaavan johtopäätöksen, joka sai hänen ylpeytensä
vääntelehtimään tuntemattomissa tuskissa ja jota torjumasta omatunto
esti häntä.

Sillä välin oli kitaraniekka aloittanut yksinlaulun, monta säkeistöä
sisältävän, juuri silloin koko Italiassa yleisesti tunnetun
katulaulun, jonka kertoon seuralaiset joka kerta laulaen ja kaikkia
soittimia viljellen yhtyivät ja jonka hän osasi esittää plastillisen
dramaattisella tavalla. Hintelätekoisena ja kasvoiltaankin laihana
ja kuoppaisena hän seisoi hiekalla seuralaisista erillään, kehno
huopahattu niskassa, niin että töyhtö hänen punaista tukkaansa
tuli esiin lieren alta, julkeaa taituruutta ryhdissään, ja linkosi
soittimenkielen kumistessa tehokkaalla puhelaululla sukkeluuksiaan
parvekkeelle, otsasuonten paisuessa tuotteliaasta ponnistuksesta.

Hän ei näyttänyt olevan venetsialaista lajia, pikemminkin hän
kuului napolilaisten koomikkojen rotuun, puoleksi ilotytön elätti,
puoleksi näyttelijä, raaka ja uhkarohkea, vaarallinen ja huvittava.
Hänen lauluunsa, joka sisällöltään oli vain typerä, tuli hänen
suussansa, hänen kasvoneleittensä, ruumiinliikkeittensä, tarkoittavan
vilkuilunsa takia ja kun hän antoi kielensä rivosti lipoa suupieliä,
jotakin kaksimielistä, epämääräisen sopimatonta. Pehmeäkauluksisesta
urheilupaidasta, jota hän piti vastoin muuten niin kaupunkilaista
ulkoasuaan, nousi hänen laiha kaulansa, jossa näkyi huomattavan iso
ja alastomalta vaikuttava aataminomena. Hänen kalpeat, nykerönenäiset
kasvonsa, joiden parrattomista piirteistä oli vaikea arvata hänen
ikäänsä, näyttivät irvistysten ja paheitten uurtamilta, ja hänen
liikkuvan suunsa virnistykseen sopivat merkillisesti molemmat rypyt,
jotka uhmailevina, käskevinä, miltei hurjina kulkivat punaisten
kulmakarvojen välissä.

Mutta Aschenbachin hartaan tarkkaavaisuuden sai häneen kohdistumaan
etenkin se, että tuo epäilyttävä olento näytti kuljettavan mukanaan
omaa epäilyttävää ilmapiiriään. Aina näet, kun kertosäe jälleen
toistui, teki laulaja ilveiden, tervehtivin kädenpuristuksin
hassunkurisen kiertokulun, joka vei hänet ihan Aschenbachin paikan
alitse, ja joka kerta, kun näin tapahtui, lehahti hänen vaatteistaan ja
hänen ruumiistaan vahva karbolinhaju ylös parvekkeelle.

Lopetettuaan kuplettinsa hän alkoi kerätä rahaa. Hän aloitti
venäläisistä, joiden nähtiin alttiisti maksavan hänelle, ja tuli
sitten portaita ylös. Niin julkeana kuin hän oli esiintynyt
tuotantonsa aikana, yhtä nöyräksi hän nyt osoittautui täällä ylhäällä.
Köyryselkäisenä ja kumarrellen hän hiipi pöytien välissä, ja kavalan
alamaisen hymyn takaa paljastuivat hänen tukevat hampaansa, mutta
hänen punertavien kulmakarvojensa välissä pysyivät molemmat vaot yhä
uhkaavina.

Tätä outoa, elatustansa keräävää olentoa mittailtiin uteliain ja
eräänlaista inhoa ilmaisevin katsein, viskattiin hyppysten kärjillä
pikkuraha hänen huopahattuunsa ja varottiin kajoamasta häneen. Kun
ruumiillinen välimatka poistetaan ilvehtijän ja säädyllisten ihmisten
kesken, synnyttää se, olkoonpa hupi kuinka vaikuttava tahansa,
aina jonkunlaista noloutta. Hän tunsi sen ja yritti puolustautua
matelevaisuudella. Hän tuli Aschenbachin luo ja hänen mukanaan tuoksu,
jota kukaan ympärillä olevista ei näyttänyt ajattelevan.

»Kuulehan», sanoi yksinäinen kuiskaten ja miltei tahtomattaan,
»Venetsiassa desinfisioidaan. Miksi?» Ilvehtijä vastasi käheästi:

»Poliisin takia. Se on määräys, hyvä herra, tällaisessa helteessä ja
shirokon käydessä. Shirokko painostaa. Se ei ole terveydelle hyväksi...»

Hän puhui kuin kummastellen, että sellaista voi kysyä, ja näytti
kämmenpohjallaan, kuinka kovin shirokko painosti.

»Venetsiassa ei siis ole kulkutautia?» uteli Aschenbach hyvin hiljaa ja
hammasten välistä puhuen.

Kujeilijan lihaksiset piirteet vääntyivät koomillista neuvottomuutta
ilmaisevaan virnistykseen.

»Kulkutautia? Entä mitä tautia? Onko shirokko tauti? Onko kukaties
järjestysvaltamme tauti? Suvaitsette laskea leikkiä! Tautia! Miksei
sentään! Ehkäisevä toimenpide, ymmärrättehän! Poliisiviranomaisten
määräys painostavan sään vaikutuksia ehkäisemään...»

Hän heilautti kättänsä.

»Hyvä on», virkkoi Aschenbach lyhyesti ja hiljaa ja pudotti äkisti
hattuun määrältään suuriarvoisen kultarahan.

Sitten hän viittasi katseellaan miestä poistumaan. Tämä totteli
virnistäen ja kumarrellen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt portaille, kun
kaksi hotellipalvelijaa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja ryhtyi, kasvot
ihan lähellä hänen kasvojaan, kuiskaavalla äänellä kuulustelemaan
häntä. Ilvehtijä kohautti hartioitaan, vakuutteli, vannoi pysyneensä
vaiti — sen näki. Päästyään vapaaksi hän palasi puutarhaan ja
neuvoteltuaan tuokion kaarilampun alla toveriensa kanssa astui jälleen
esille kaiuttamaan kiitos- ja jäähyväislaulua.

Se oli laulu, jota yksinäinen ei muistanut varemmin kuulleensa.
Käsittämättömään murreasuun runoiltu julkea vetonumero, jonka
naurukertoon seurue säännöllisesti yhtyi täysin kurkuin. Tällöin
laukesivat sekä sanat että soittimien säestys, ja jäljelle jäi vain
poljennollisesti jotenkuten sovitettu, mutta luontevasti käsitelty
nauru, jonka nimenomaan johtolaulaja osasi verrattoman kyvykkäästi
kehittää mitä pettävimmän ilmeikkääksi.

Kun hänen ja herrasväen välille oli jälleen palautettu taiteellinen
välimatka, oli hän saavuttanut uudelleen kaiken julkeutensa, ja hänen
taidenaurunsa, hävyttömästi parvekkeelle singottu, oli ivahohotusta.
Jo säkeistön sanallista loppua lähestyttäessä hän näytti taistelevan
hillitsemätöntä kutitusta vastaan. Häntä nikotti, hänen äänensä
särähti, hän painoi käden suullensa, hän väänteli olkapäitään, ja
oikean hetken tullen hänestä räjähti, ulvahti ja puhkesi hillitön
nauru, todellista siihen määrään jäljittelevä, että se vaikutti
tartuttaen ja levisi kuulijoihin, niin että parvekkeellakin syntyi
vastustamaton ja vain itsestään elävä rattoisuus. Se tuntui olevan
omiaan yllyttämään laulajan vallattomuutta. Hän notkisti polviaan,
läimäytteli reisiään, piteli kylkiään; hän halusi purkaa sydämensä,
hän ei nauranut enää, hän kirkui. Hän osoitti sormellaan ylös
ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään koomillisempaa kuin parvekkeen
naurava seurue, ja lopulta sitten naurettiin kaikkialla, puutarhassa
ja parvekkeella, tarjoilijoita, hissipoikia ja ovissa liikkuvia
palvelijoita myöten.

Aschenbach ei lepäillyt enää tuolissa; hän istui pystyssä ikäänkuin
yrittäisi torjua tai paeta jotakin. Mutta nauru, parvekkeelle
leijaileva sairaalatuoksu ja kaunokaisen läheisyys kiehtoivat hänet
unenlumoon, joka hellittämättä piti hänen päätänsä, hänen aistimiansa
vangittuina.

Yleisen liikehtimisen ja hajaannuksen aikana hän uskalsi silmätä
Tadziota, ja silloin hän sai huomata, että vastatessaan hänen
katseeseensa kaunokainen kävi vakavaksi, kuin olisi sovittanut ryhtinsä
ja eleensä toisen esikuvan mukaan ja ikäänkuin yleinen mieliala
ei vaikuttaisi häneen mitään, koska toinenkin sen vältti. Tässä
lapsekkaassa ja suhdetta ilmaisevassa mukautuvaisuudessa oli jotakin
niin aseistariisuvaa, valloittavaa, että harmaahapsi vain vaivoin
pidättyi peittämästä kasvoja käsiinsä. Hänestä oli lisäksi tuntuvinaan,
että Tadzion äskeinen kohottautuminen ja hengitys ilmaisi huokausta ja
rinnan ahdistusta.

Hän on kivuloinen, hän ei todennäköisesti elä vanhaksi, arveli hän
jälleen siihen asialliseen tapaan, johon huuma ja kaipuu toisinaan
ihmeellisesti vapautuvat. Ja puhdas säälintunne yhtyneenä irstaaseen
tyydytykseen täytti hänen sydämensä.

Venetsialaiset olivat sillä välin lopettaneet ja tekivät lähtöä.
Suosionosoitukset saattelivat heitä, eikä heidän johtajansa unohtanut
koristaa lähtöänsä hupaisilla tempuilla. Hänen jalanraapaisuilleen ja
lentosuukoilleen naurettiin, ja siitä hyvästä hän yltyi yhä. Kun hänen
toverinsa olivat jo poissa, oli hän juoksevinaan takaperin muuatta
lampunpylvästä vasten ja hoippui tuskasta vääränä portille päin. Siellä
vasta hän äkkiä loi kasvoiltaan koomillisen onnenheiton naamarin,
suoristautui, poukahti joustavasti pystyyn, näytti parvekevieraille
julkeasti kieltänsä ja katosi pimentoon.

Kylpyvieraat hajaantuivat. Tadzio ei seissyt enää kaidetta vasten.
Mutta yksinäinen istui vielä kauan tarjoilijain kummaksi pöytänsä
ääressä, edessään omenajuoman tähteet. Yö joutui, aika kului. Hänen
vanhempiensa kotona oli monia vuosia sitten ollut hiekkakello — hän
näki jälleen tuon hauraan ja tärkeän pikkuesineen, ikäänkuin se
olisi hänen edessään. Äänettömästi ja hienona suihkeena norui sen
ruosteenpunainen hiekka ahtaasta lasikourusta, ja kun se ylemmässä
ontelossa oli loppumaisillaan, syntyi siinä pieni, kiehuva pyörre.

Ja seuraavana päivänä iltapuolella itsepintainen teki uuden yrityksen
johdattaakseen ulkomaailman kiusaukseen, ja tällä kerralla oli tulos
paras mahdollinen. Hän poikkesi näet Markustorilta sen laidassa olevaan
englantilaiseen matkailutoimistoon ja vaihdettuaan kassasta hieman
rahaa esitti virkailijalle epäluuloisen muukalaisen ilmein kohtalokkaan
kysymyksensä. Mies oli villapukuinen, vielä nuori englantilaistyyppi,
tukka keskeltä jakaukseen suorittu, silmät lähellä toisiaan. Hänen
olemuksestaan ilmeni sitä täsmällistä luontevuutta, joka ilkamoivan
nokkelassa etelässä vaikuttaa niin vieraalta ja niin merkilliseltä. Hän
aloitti:

»Ei ole syytä huolestua, sir. Vakavaa merkitystä vailla oleva
toimenpide. Sellaiseen järjestelyyn turvaudutaan usein, jotta
torjuttaisiin helteen ja shirokon terveydelle vaaralliset
vaikutukset...»

Mutta kehottaessaan siniset silmänsä hän tapasi muukalaisen katseen,
väsyneen ja hieman surumielisen katseen, joka suuntautui hänen
huuliinsa lievän halveksivasti. Silloin englantilainen punehtui.

»Se on», jatkoi hän puoliääneen ja hieman liikutettuna, »virallinen
selitys, johon täällä on pakko tyytyä. Sanon teille heti, että siihen
kätkeytyy hieman muutakin.»

Ja sitten hän kertoi totuuden rehdillä ja sulavalla kielellään.

Jo useita vuosia oli intialainen kolera osoittanut lisääntyvää oiretta
levitä ja siirtyä maasta toiseen. Siinneenä Ganges-suistomaan kuumissa
hetteissä, nousseena myrkyllisten usvien mukana noista rehevän
kelpaamattomista, ihmisten kaihtamista alkumetsä- ja saariaarnioista,
joiden bambutiheiköissä tiikeri vaanii, kulkutauti oli raivonnut
jatkuvasti ja tavattoman ankarana koko Hindustanissa, vaeltanut sieltä
itäänpäin Kiinaan, länteen päin Afganistaniin ja Persiaan ja liikkuen
karavaaniliikenteen valtateitä kuljettanut kauhunsa Astrakaniin,
jopa Moskovaan saakka. Mutta Euroopan vapisten pelätessä, että
kummitus voisi täältä löytää tiensä maitse, se putkahti, syrialaisten
kauppiasten hoteissa meren yli päässeenä, miltei samanaikaisesti esille
monissa Välimeren satamissa, oli nostanut päätänsä Toulonissa ja
Malagassa, näyttänyt naamarinsa monesti Palermossa ja Napolissa eikä
tuntunut haluavan enää väistyä koko Kalabriasta ja Apuliasta.

Niemimaan pohjoisosa oli säästynyt. Mutta kuluvan vuoden toukokuun
keskivaiheilla tavattiin Venetsiassa samana päivänä erään laivamiehen
ja erään vihanneskaupustelijattaren kuihtuneissa, mustuneissa ruumiissa
pelottavia vibrioneja. Nämä tapaukset salattiin. Mutta viikon kuluttua
niitä oli kymmenen, niitä oli kaksikymmentä, kolmekymmentä lisäksi
eri kaupunginosissa. Muuan Itävallan puolelta Venetsiaan muutamiksi
päiviksi huvittelemaan tullut mies kuoli kotikylään palattuaan
epäämättömin taudinoirein, ja sitä tietä joutui saksalaisiin
päivälehtiin ensimmäinen huhu laguunikaupungissa raivoavasta
kulkutaudista.

Venetsian viranomaiset julkaisuttivat vastauksen, että kaupungin
terveysolot eivät olleet milloinkaan olleet paremmalla kannalla, ja
ryhtyivät välttämättömiin keinoihin taudin vastustamiseksi. Mutta
elintarpeet olivat ilmeisesti saastuneet, vihannekset, liha tai
maito, sillä evättynä ja vaiennettuna kuolema ahmi saalista ahtaissa
katusokkeloissa, ja ennen aikojaan puhjennut kesähelle, joka lämmitti
kanavien veden haaleaksi, oli erikoisen edullinen taudin leviämiselle.

Tuntui kuin kulkutaudin voimat olisivat uudelleen elpyneet,
kuin sen synnyttäjien sitkeys ja hedelmällisyys olisi kasvanut
kaksinkertaiseksi. Toipumistapaukset olivat harvinaisia,
kahdeksankymmentä sadasta sairastuneesta kuoli kerrassaan kauhealla
tavalla, sillä paha ilmeni äärimmäisen rajuna ja esiintyi useimmiten
siinä vaarallisimmassa muodossaan, jota on sanottu »kuivaksi rutoksi».
Tällöin ei ruumis kyennyt heti hikoamaan vettä, jota suoniverkosto
eritti vallan tavattomat määrät. Muutamissa hetkissä potilas kuihtui
ja tukehtui kouristuksiin ja käheään voihkinaan veren muuttuessa
pikimäisen sitkeäksi. Onnellinen se, jossa, kuten joskus sattui, tauti
puhkesi lyhyen pahoinvoinnin jälkeen syvässä tainnostilassa, josta hän
ei enää herännyt tai tuskin heräsi.

Kesäkuun alussa täyttyivät Ospedale civicon eristysvajat kaikessa
hiljaisuudessa, molemmissa orpokodeissa alkoi tuntua tilanahtaus, ja
uuden laiturin ja San Michelen hautuumaan välillä oli kammottavan
vilkas liikenne.

Mutta se pelko, että koituisi suuri yleinen vahinko, huoli vastikään
yleisissä puutarhoissa avatun taulunäyttelyn menestyksestä, se ajatus,
kuinka tavattoman tappion hotellit, liikkeet, koko monihaarainen
vierasliikenne joutuisivat kärsimään, jos syntyisi pakokauhu ja
kaupunki tulisi huonoon huutoon, osoittautuivat voimakkaammiksi
kuin totuudenrakkaus ja kansainvälisten sopimusten kunnioitus;
ne saivat viranomaiset jatkamaan itsepintaisesti vaitiolo- ja
kieltopolitiikkaansa. Venetsian ylin lääkintävirkamies, ansioitunut
mies, oli närkästyneenä eronnut toimestaan, ja hänen tilalleen oli
kädenkäänteessä nimitetty mukautuvaisempi henkilö.

Kansa tiesi asiat. Ylempien mädännäisyys yhtyneenä yleiseen
epävarmuuteen, poikkeustilaan, johon riehuva kuolema oli
syössyt kaupungin, aiheutti alemmissa kerroksissa eräänlaisen
tapojen höltymisen; se oli omiaan rohkaisemaan valonarkoja,
yhteiskuntavastaisia viettejä, mikä ilmeni kohtuuttoman julkeana
elämänä ja yltyvänä rikollisuutena.

Vastoin tapaa näki iltaisin paljon päihtyneitä. Pahankuriset maleksijat
tekivät, niin sanottiin, kadut epävarmoiksi liikkua. Ryöstötapauksia,
jopa murhatekojakin esiintyi, sillä ainakin kahdesti oli jo todettu,
että näennäisesti kulkutaudin uhreiksi sortuneet henkilöt oli omien
sukulaisten toimesta myrkyllä raivattu elämästä. Ja ammattimainen
paheellisuus sai tunkeilevia ja rivoja muotoja, joita ei muutoin täällä
tunnettu ja jotka olivat kotoisia ainoastaan eteläosassa Italiaa ja
itämailla.

Näistä asioista englantilainen kertoi pääkohdat.

»Teette oikein», lopetti hän, »jos matkustatte jo tänään ettekä
huomenna. Kahta päivää kauempaa ei tarvinne odottaa, että julkaistaan
kielto lähteä täältä minnekään.»

»Kiitoksia», sanoi Aschenbach ja lähti toimistosta.

Torilla vallitsi auringoton viileys. Tietämättömät muukalaiset istuivat
kahvilain edessä tai seisoivat kauttaaltaan kyyhkysten peitossa kirkon
edustalla katsellen, kuinka linnut vilisten, räpistellen ja toisiaan
tieltä tunkien tavoittivat nokillaan kämmenellä tarjottuja maissinjyviä.

Kuumeisen kiihtyneenä, riemuissaan, kun tiesi totuuden, tuntien
kielellään ilkeän sivumaun ja sydämessään haaveellisen kauhun
yksinäinen käveli edestakaisin loistotorin kiviliuskoilla. Hän punnitsi
puhdistavaa ja säädyllistä toimintaa. Hän voisi illalla päivällisen
jälkeen lähestyä helmikoristeista rouvaa ja lausua seuraavat
suunnittelemansa sanat:

»Madame, sallikaa muukalaisen auttaa teitä neuvolla, varoituksella,
jotka voitonhimo teiltä pidättää. Matkustakaa pois, heti, Tadzion ja
tytärtenne kanssa. Venetsia on saastutettu.»

Ja sitten hän voisi hyvästiksi laskea kätensä ivallisen jumaluuden
työaseen päälaelle, pyörähtää pois ja paeta tästä suosta.

Mutta hän tunsi samalla olevansa äärettömän kaukana ajatuksesta
tosissaan näin menetellä. Se toisi hänet takaisin, palauttaisi hänet
itselleen. Mutta ken on ulkona, ei inhoa mitään niin kuin palaamista
omaan itseensä.

Hän muisteli muuatta valkoista rakennusta, joka oli koristettu iltaisin
hohtavilla mietelauseilla; niiden kuultavaan mystiikkaan oli hänen
henkensä silmä uponnut. Sitten hän muisti sen vaeltajaolennon, joka oli
vanhenevassa herättänyt henkiin haihattelevan nuorukaiskaipuun lähteä
tavoittamaan kaukaista ja vierasta. Ja se ajatus, että pitäisi palata
kotiin, järkevään, selkeään, vaivaloiseen elämään ja mestaruuteen, oli
hänestä niin vastenmielinen, että hänen kasvonsa vääntyivät ilmaisemaan
ruumiillista pahoinvointia.

»Pitää pysyä vaiti!» kuiskasi hän kiihkeästi. Ja: »Minä pysyn vaiti!»

Se tietoisuus, että hän oli asiasta selvillä ja siis rikokseen
osallinen, päihdytti hänet, kuten viinitilkka humalluttaa väsyneen
sydämen.

Taudin saastuttaman ja avuttoman kaupungin kuva, väikkyen autiona
hänen henkensä edessä, sytytti hänessä toiveita, käsittämättömiä,
järjen yli meneviä ja kammottavan suloisia. Mitä olisi hänelle se vieno
onni, josta hän vielä hetki sitten oli uneksinut, näiden odotusten
rinnalla? Mihin kelpaisivat taide ja hyve kaaoksen tuottamien etujen
vastapainona? Hän oli vaiti ja jäi.

Sinä yönä hän näki hirveän unen, mikäli uneksi voi sanoa
ruumiillishenkistä elämystä, joka hänelle tosin sattui mitä
syvimmässä nukkumistilassa ja täydellisimmässä riippumattomuudessa
ja aistillisessa nykyisyydessä, mutta niin, ettei hän nähnyt itseään
tapahtumien ulkopuolella avaruudessa liikkuvana ja mukanaolevana.
Niiden näyttämönä oli pikemminkin hänen oma sielunsa, ja ne syöksyivät
ulkoa sisään masentaen väkivaltaisesti hänen vastarintansa — syvän ja
henkisen vastarinnan — kulkivat paikan läpi ja jättivät jälkeensä hänen
olemuksensa, hänen elämänsä kulttuurin, raastettuna ja tuhottuna.

Alku oli pelkoa, pelkoa ja halua ja kauhistunutta uteliaisuutta kokea,
mitä tapahtuisi. Oli yö, ja hänen aistimensa kuuntelivat, sillä etäältä
lähestyi jymy, ryske, sekava häly: räminää, paukkinaa ja kumeaa jymyä,
kimeää kirahtelua ja eräänlaista venytettyyn u-ääneen päättyvää
ulvontaa — ja kaikkeen tähän sekoittui läpikäyvänä ja kammottavan
suloisena syvän kuhertava, julkean sitkeä huilunsoitto, joka hurmasi
sisälmykset häpeämättömän tunkeilevalla tavalla. Mutta hän tiesi sanan,
hämärän, mutta tulossa olevaa tarkoittavan: Vieras jumala!

Savuava hehku syttyi. Hän tunsi vuoristoseudun; se muistutti hänen
kesäasuntonsa tienoota. Ja häilähtelevässä valossa, metsäisiltä
kukkuloilta, puunrunkojen ja sammaleisten kalliolouhosten lomitse
vyöryi esille ja syöksyi alas yhtenä rykelmänä ihmisiä, eläimiä,
kokonainen lauma, raivoava joukko — peittäen rinteen ruumiilla,
liekeillä, hälyllä ja pyörryttävällä piirikarkelolla.

Naiset, kompastellen vyöstä riippuviin, liian pitkiin
nahkakaistaleihin, ravistelivat tiukurumpuja ähkyvien, taaksepäin
taivutettujen päittensä päällä, heiluttelivat suitsuavia soihtuja
ja paljastettuja puukkoja, pitelivät kiemurtelevia käärmeitä niiden
keskiruumiista tai kannattelivat kirkuen molemmin käsin rintojaan.
Sarviotsaiset miehet, turkisnahkoihin vyötetyt ja takkupintaiset,
vääntelivät niskojaan, kohottelivat käsivarsiaan ja sääriään,
kumisuttivat vaskiastioita ja paukuttivat raivoissaan patarumpuja
alastomien poikien pistellen hämätessä lehtevillä kepeillä pukkeja,
joiden sarviin he takeltuivat ja joiden hyppyjen mukana he kirmasivat
ilosta ulisten. Ja nämä hurmioituneet ulvoivat pehmeäkerakkeista ja
venytettyyn _u_-äänteeseen päättyvää huutoa; se oli suloista ja samalla
hurjaa, ennen koskaan kuulematonta — tässä se kaikui kuin hirven
mylväisynä, ja tuossa se toistui moniäänisenä, raisun voitokkaana,
sillä kiihdytettiin karkeloon ja jäsenten liikuntaan, eikä sitä
päästetty hetkeksikään vaikenemaan. Mutta kaikesta kuului ja kaikkea
kannatti huilun syvä, houkutteleva ääni. Eikö se houkutellut häntäkin,
vastahakoisesti elävää, häpeämättömän sitkeästi tämän tuomiopäivän
uhrin juhlaan ja joukkotelmeeseen?

Syvä oli hänen inhonsa, syvä hänen pelkonsa, rehellinen hänen tahtonsa
turvata viimeiseen asti omaansa vieraalta, selkeän ja arvokkaan
hengen viholliselta. Mutta häly, ulvonta, joka moninkertaistui
kaikuvissa kallioseinissä, yltyi, kasvot voitokkaaksi, paisui mukaansa
tempaavaksi hulluudeksi. Huurut tunkivat aistimiin, pukkien kirpeä
lemu, läähättävien ruumiitten tuoksu ja lehahdus kuin tunkkaisen veden
löyhkä ja sen mukana vielä toinen, ennestään tuttu, haavoilta ja
kulkutaudilta tuoksahtava. Rummuniskuin takoi hänen sydämensä, hänen
aivoissaan pyöri, raivo valtasi hänet, huikaisu, huumaava hekuma, ja
hänen sielunsa himoitsi päästä liittymään jumalan piirikarkeloon.

Jumalan jättiläiskokoinen, puusta tehty, rietas vertauskuva
paljastettiin ja korotettiin. Joukko ulvoi silloin hillittömämmin
tunnussanan. Vaahto huulilla he temmelsivät, kiihdyttivät toisiaan
rivoin elein ja kosiskelevin kädenliikkein, nauraen ja ähkien,
työnsivät okasauvoja toistensa lihaan ja nuolivat veren jäsenistä.
Mutta heidän mukanaan, heidän joukossaan oli nyt myös unennäkijä
vieraalle jumalalle kuuliaisena. Niin, he olivat hän itse, kun he
raastaen ja surmaten syöksyivät eläinten kimppuun ja nielivät ahmien
höyryäviä riekaleita, kun pöyhityllä sammalpohjalla alkoi rajaton
sekaantuminen jumalan uhriksi. Ja hänen sielunsa maistoi perikadon
irstaisuutta ja raivoa.

Tästä unesta hän heräsi hervottomana, runneltuna ja voimattomasti pahan
hengen lumoihin langenneena. Hän ei kaihtanut enää ihmisten tarkkaavia
katseita; hän ei piitannut, vaikka paljastaisikin itsensä heidän
epäluulolleen. Hehän sitäpaitsi kaikkosivat tienoolta, matkustivat
pois. Monet rantakojut olivat tyhjillään. Ruokasalin vierasjoukkoon
ilmestyi yhä laajempia aukkoja, ja kaupungilla näki enää harvoin
muukalaisen. Totuus tuntui tihkuneen esille. Yhteisiä etuja ajavien
sitkeästä ponnistelusta huolimatta ei pakokauhua voitu ehkäistä.

Mutta helmikoristeinen rouva jäi omaisineen, joko siksi, etteivät huhut
saapuneet hänen korviinsa, tai hän oli liian ylpeä ja peloton niitä
väistääkseen. Tadzio jäi. Ja hämmennystilassaan Aschenbach arveli
toisinaan, että pako ja kuolema voisivat karkoittaa ympäristöstä kaiken
häiritsevän elämän ja hän saisi jäädä tälle saarelle yksin kaunokaisen
seuraan — niin, kun hänen katseensa aamupäivisin merenpartaalla lepäsi
raskaana, vastuuntunnotta, hievahtamattomana kaihotussa olennossa, kun
hän päivän painuessa hiipi arvottomasti pojan jäljestä kujilla, joissa
inha kuolema liikkui verhotulla tavalla, tuntui tämä kammottava hänestä
toivoa lupaavalta ja siveyslaki kuolleelta.

Kuten rakastava ainakin, halusi hän miellyttää ja tunsi karvasta
tuskaa, ettei se ollut hänen vallassaan. Hän lisäili ulkoasuunsa
nuorekkaan iloisia pikkuseikkoja; hän piti jalokiviä ja käytti
tuoksuvesiä; hän uhrasi päivittäin paljon aikaa pukeutumiseen ja tuli
ruokapöytään koristeltuna, kiihtyneenä ja jännittyneenä. Suloisen
nuoruuden edessä, joka oli lumonnut hänet, hän inhosi vanhenevaa
ruumistaan; nähdessään harmaat hiuksensa ja terävät kasvonpiirteensä
hän vaipui häpeään ja toivottomuuteen. Häntä ajoi halu ruumiillisesti
virkistyä ja palautua ennalleen; hän kävi usein talon parturilla.

Käherrysmekko yllään, lavertelijan taitavasti hoidellessa häntä,
nojaten tuolissaan taaksepäin, Aschenbach silmäili tuskaisin katsein
kuvajaistansa.

»Hannaa», sanoi hän suu vääntyneenä.

»Vähän», vastasi mies. »Se johtuu näet pienestä laiminlyönnistä,
huolettomuudesta ulkonaisissa asioissa, mikä etevissä henkilöissä
on tosin ymmärrettävää, mutta mitä ei voi ehdottomasti kiittää,
varsinkaan kun nimenomaan sellaisille henkilöille ennakkoluulot
luonnollisesta tai keinotekoisesta ovat vähemmän sopivia. Jos eräiden
ihmisten kosmeettiseen taiteeseen kohdistuva siveellinen ankaruus
ulottuisi loogillisesti myöskin heidän hampaisiinsa, herättäisivät he
melkoista pahennusta. Lopultakin olemme niin vanhat kuin sielumme ja
sydämemme tuntevat olevansa, ja harmaat hiukset merkitsevät tietyissä
tapauksissa todellisempaa valheellisuutta kuin mitä merkitsisi
halveksittu korjailu. Mitä teihin tulee, hyvä herra, niin miehellä on
oikeus saada luonnollinen tukanvärinsä. Suvaitsetteko, että annan sen
yksinkertaisesti teille takaisin?»

»Kuinka se käy?» kysyi Aschenbach.

Silloin rupattelija pesi vieraansa tukan kahdenlaisella vedellä,
kirkkaalla ja tummalla, ja hiukset kävivät mustiksi kuin
nuoruusvuosina. Sitten hän taivutti tukan käherryssaksilla pehmeille
laineille ja astui taaksepäin tarkastelemaan näin käsiteltyä päätä.

»Nyt vain pitäisi vielä hiukan elvyttää hipiää», sanoi hän.

Ja kuten sellainen, joka ei voi lopettaa, ei voi tehdä tarpeeksi,
siirtyi hän yhä uudelleen elpyvän toimeliaasti yhdestä puuhasta
toiseen. Aschenbach, joka mukavasti leväten, kykenemättömänä
torjumaan, pikemminkin toivorikkaasti kiihtyneenä siitä, mitä
tapahtui, näki kuvastimesta kulmakarvojensa kaartuvan päättävämpinä
ja tasasuhtaisempina, silmiensä muodon soikenevan, niiden kiillon
korostuvan, kun luomia kevyesti maalattiin, näki edelleen alempana,
missä iho oli ollut Tuskailtavan parkittu, hennon kariniinipunan
nousevan, vastikään verettömien huulten paisuvan vadelmanvärisinä,
poskien ja suun uurteiden ja silmien ryppyjen katoavan voiteeseen ja
nuoruudentuulahdukseen — sykkivin sydämin näki kukoistavan nuorukaisen.

Kosmeetikko lopetti vihdoinkin tyytyväisenä ja kiitti palvelemaansa
matelevan kohteliaasti, kuten hänen säätyistensä on tapana.

»Luontoa hieman autettu», sanoi hän viimeistellen Aschenbachin
ulkoasua. »Nyt herra voi arvelematta rakastua.»

Haltioitunut poistui onnellisena kuin unessa, hämmentyneenä ja
pelokkaana. Hänen kaulanauhansa oli punainen, hänen leveälierisen
olkihattunsa ympärille oli sidottu monivärinen nauha.

Lauhan lämmin myrskytuuli oli noussut; satoi harvoin ja niukasti, mutta
ilma oli kosteaa, paksua ja täynnä mädän huurua. Leijailu, ropina ja
humina ympäröi kuulon, ja ihomaalin alla kuumeessa olevasta tuntui,
että pahanrotuiset tuulenhenget pitivät huoneessa meluaan, iljettävät
merilinnut, jotka olivat penkoneet, nakertaneet ja lialla häväisseet
tuomitun miehen aterian. Sillä raskas ilma ehkäisi ruokahalua, ja se
kuvittelu, että ruoat olivat tartunta-aineiden myrkyttämät, pyrki
esille.

Kaunokaisen jälkiä seuraten Aschenbach oli eräänä iltapäivänä vaipunut
sairaan kaupungin sisäosan hälinään. Paikallisvaiston pettäessä, koska
sokkelon kujat, vedet, sillat ja pikku aukeamat olivat niin liiaksi
toistensa näköiset, olematta ilmansuunnistakaan enää varma, hän oli
kokonaan sen ajatuksen vallassa, ettei saisi kadottaa näkyvistään
kaihoten seurattua kuvaa, ja häpeälliseen varovaisuuteen pakotettuna,
seiniä vasten painautuen, edellä kulkevien selän takaa suojaa etsien,
hän ei pitkään aikaan tuntenut väsymystä, uupumusta, jonka tunne
ja alituinen jännitys olivat tuottaneet hänen ruumiilleen, hänen
sielulleen.

Tadzio käveli omaistensa takana. Ahtaissa paikoissa hän tavallisesti
soi etusijan hoitajattarelle ja nunnamaisille sisarille, ja yksinään
kuljeskellen hän toisinaan käänsi päänsä voidakseen katsella olkapäänsä
yli, omituisen hämynharmailla silmillään vakuuttautua, että ainainen
saattaja oli mukana. Hän näki suosijansa eikä antanut häntä ilmi.

Tämän huomion huumaamana, noiden silmien viekoittelemana, intohimon
pitäessä häntä narrinaan, rakastunut hiipi varkain sopimattoman
toiveensa jäljessä — ja näki sittenkin lopulta siinä pettyvänsä.
Puolalaiset olivat menneet lyhytkaarisen sillan yli, holvi peitti
heidät takaa-ajavan näkyvistä, ja kun tämä puolestaan ehti sillan
korkeimmalle kohdalle, ei hän nähnyt heitä enää. Hän etsi kolmelta
suunnalta, suoraan edestä ja molemmilta sivuilta pitkin kapeaa ja
likaista rantakatua. Hervotonna, nääntyvänä hänen täytyi lopulla luopua
etsiskelystä.

Hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa oli talmaisen hien peitossa,
hänen niskansa vapisi, häntä kiusasi vallan sietämätön jano. Hän etsi
silmillään jotakin heti saatavaa virvoitusta. Pienen vihanneskaupan
edustalta hän osti hiukan hedelmiä, mansikoita, liikakypsiä ja
pehmeitä, ja söi niitä kävellessään.

Pieni, autio, ilmeisesti kirottu tori aukeni hänen eteensä. Hän
tunsi sen; siellä juuri hän oli viikkoja sitten saanut rauenneen
pakoaikeensa. Aukion keskeltä kohoavan vesisäiliön portaille hän
istuutui ja nojasi päänsä sen kivireunaan.

Kaikkialla oli hiljaista, ruohoa kasvoi katukivien lomassa, jätteitä
virui ympärillä. Rapistuneitten, epäsäännöllisen korkeiden rakennusten
keskellä näkyi muuan palatsintapainen ja siinä suippokaariakkunoita,
joiden takana asusti tyhjyys, ja pieniä leijonaparvekkeita. Erään
toisen rakennuksen maakerroksessa oli apteekki. Lämpöiset tuulenvirit
henkäilivät toisinaan karbolinlemua.

Siinä nyt istui mestari, kunnioitetuksi kohonnut taiteilija,
»Kurjan» tekijä, joka oli niin esikuvallisen puhtaassa muodossa
kieltänyt mustalaisuuden ja samean syvyyden, evännyt myötätunnon
perikadolla ja hylännyt turmeltuneen, korkealle noussut, joka oman
tietämyksensä voittajana ja kaikesta ivasta kirvonneena oli tottunut
joukkoluottamuksen kohteliaisuuksiin, mies, jonka maine oli virallinen
ja jonka nimi oli aateloitu ja jonka tyyliä poikia kehoitettiin
oppimaan — siinä hän istui luomet ummessa; vain joskus liukui niiden
alta sivuille pilkallinen ja hapuileva katse kadotukseen taas heti, ja
hänen kosmeettisesti tehostetut veltot huulensa muovailivat yksinäisiä
sanoja siitä, mitä hänen puoliuneliaat aivonsa loivat esille omituisen
haaveloogillista:

»Sillä kauneus, Faidros, huomaa se tarkoin, vain kauneus on
jumalallista ja samalla näkyvää, ja niin se on siis myöskin aistillisen
tie, se on, pikku Faidros, taiteilijan tie henkeen. Mutta luuletko
nyt, rakkaani, että se, jonka tie henkiseen käy aistimien kautta,
voi milloinkaan tavoittaa viisautta ja todellista miehen arvoa? Vai
luuletko pikemminkin (jätän sen vapaan ratkaisusi varaan), että
se on vaarallisen suloinen tie, todella harha- ja synnintie, joka
ehdottomasti vie väärään? Sillä sinun tulee tietää, että me runoilijat
emme voi käydä kauneuden tietä, ellei Eros lyöttäydy seuraan ja
heittäydy johtajaksi.

— Ja vaikka olisimme omalla tavallamme sankareitakin ja kunniallisia
sotureita, olemme silti kuin naiset, sillä kiihko on meidän
kannustimemme, ja meidän kaipuumme täytyy pysyä rakkautena — se on
meidän halumme ja häpeämme. Huomaat kai nyt, että me runoilijat emme
voi olla viisaita ja arvokkaita? Että me ehdottomasti joudumme harhaan,
ehdottomasti pysymme paheellisina ja tunteen seikkailijoina?

— Tyylimme mestarius on valhetta ja narriutta, maineemme ja
kunnia-arvomme ilveilyä, joukkojen luottamus meihin tuiki naurettavaa,
taiteen avulla tapahtuva kansan- ja nuorisonkasvatus on uskallettua,
liiaksi kiellettyä yritystä. Sillä kuinka kelpaa kasvattajaksi
sellainen, jolla synnynnäisesti on parantumaton ja luonnollinen
taipumus joutua perikatoon? Voimmehan sen kieltää ja tavoittaa arvon,
mutta kuinka kääntelehdimmekin, alati se on yllämme. Siten me kenties
kiellämme kirvoittavan tiedon, sillä tiedolla, Faidros, ei ole arvoa
eikä ankaruutta; se on tietävää, ymmärtävää, anteeksiantavaa, vailla
ryhtiä ja muotoa; sillä on myötätuntoa perikatoon, se on perikato. Sen
me siis hylkäämme päättävästi, ja siitä lähtien meidän tavoittelumme
koskee yksinomaan kauneutta, toisin sanoin yksinkertaisuutta, suuruutta
ja uutta ankaruutta, toista luonnollisuutta ja muotoa.

— Mutta muoto ja luontevuus, Faidros, johtavat huumaan ja himoon,
johtavat jalon ehkä kammottavaan tunteenrikokseen, jonka hänen
oma kaunis ankaruutensa hylkää alhaisena, johtavat perikatoon,
senkin perikatoon. Meidät taiteilijat, sanon sinulle, ne johtavat
siihen, sillä me emme kykene ponnistautumaan ylös, me pystymme vain
huikentelemaan. Ja nyt minä menen, Faidros. Jää sinä tänne. Ja vasta
kun et enää näe minua, lähde sinäkin.»

       *       *       *       *       *

Joku päivä senjälkeen Aschenbach, joka tunsi itsensä sairaaksi, lähti
kylpylähotellista tavallista myöhäisempänä aamuhetkenä. Hänen oli
taisteltava eräitä vain puoleksi ruumiillisia pyörrytyskohtauksia
vastaan, joiden seuralaisena oli äkisti ilmenevä pelko, eräänlaista
turvattomuuden ja toivottomuuden tunnetta vastaan, josta ei saanut
selvää, kohdistuiko se ulkomaailmaan vai hänen omaan itseensä.

Hallissa hän näki suuren joukon matkatavaraa, joka oli valmiina
kuljetettavaksi. Hän kysyi eräältä ovenvartijalta, kuka matkustaisi,
ja sai vastaukseksi puolalaisen aatelisnimen, jota hän salaa
olikin odottanut. Hän otti tämän uutisen vastaan riutuneiden
kasvonpiirteittensä muuttumatta, niukasti päätä kohottamalla, kuten
ohimennen otetaan selvää jostakin, mitä ei oikeastaan tarvitsisi
tietää, ja kysyi vielä: »Milloin?» Hänelle vastattiin: »Lounaan
jälkeen.» Hän nyökkäsi ja lähti merenrannalle.

Siellä oli koleata, ikävää. Aavan, tasaisen veden yli, joka erotti
rannan ensimmäisestä venytetystä hiekkasärkästä, kulki kareita rannan
puolelta selälle päin. Ennen niin värikkään eloisalla, nyt miltei
autiolla huvipaikalla, jonka hiekkaa ei enää pidetty puhtaana,
näytti lepäävän syksyinen, loppuun eletyn leima. Näköjään isännätön
valokuvauskone seisoi merenpartaalla kolmijalkaisella telineellä, ja
musta vaate, jolla se oli peitetty, liehui lepattaen viilenneessä
tuulessa.

Tadzio liikkui kolmen tai neljän hänelle jääneen leikkitoverin kanssa
oikealla omaistensa kojun edessä, ja peite polvillaan, suunnilleen
meren ja rantakojujen rivin keskivälissä, nojatuolissa leväten
Aschenbach katseli häntä vielä kerran. Leikki, jota ei kukaan
valvonut, sillä naiset lienevät olleet matkavalmistuspuuhissa, näytti
säännöttömältä ja oli kehittymässä ilkikuriseksi.

Se vyöpukuinen tanakka poika, jolla oli musta hiusvoiteella rasvattu
tukka ja jota huudettiin »Jashu»-nimellä, pakotti, kasvoihin
sattuneen hiekkaheiton ärsyttämänä ja sokaistuna, Tadzion painiin,
joka loppui nopeasti heikomman kaunokaisen häviöön. Mutta ikäänkuin
jäähyväishetkellä halpa-arvoisemman palveleva tunne muuttuisi
julmaksi raakuudeksi ja pyrkisi kostamaan pitkäaikaisen orjuuden, ei
voittaja vieläkään hellittänyt otettaan häviölle joutuneesta, vaan
painoi, ollen polvillaan hänen selässään, hänen kasvonsa jatkuvasti
hiekkaan, niin että jo muutenkin kamppailun hengästyttämä Tadzio
oli tukehtumaisillaan. Hänen yrityksensä ravistaa päällänsä painava
ahdistaja olivat kouristuksentapaiset; ne taukosivat hetkeksi kokonaan
ja uudistuivat enää vain vavahteluina. Kauhistuneena Aschenbach tahtoi
juosta apuun, mutta silloin väkivallantekijä vihdoin päästi uhrinsa
vapaaksi.

Lopen kalpeana Tadzio kohottautui puolittain ja istui toiseen
käsivarteensa nojaten monta minuuttia liikkumattomana, tukka
sekaisin ja tummenevin silmin. Sitten hän nousi pystyyn ja poistui
hitaasti. Häntä huudettiin, alussa iloisesti, sitten pelokkaasti ja
pyytävästi, mutta hän ei kuullut. Musta poika, joka lienee heti katunut
kovakouraisuuttaan, tavoitti hänet ja koetti lepyttää häntä. Olkapäiden
liike torjui yrityksen. Tadzio meni viistosti alas veteen päin. Hän oli
paljain jaloin, ja hänen yllään oli juovikas pellavapuku, jossa oli
punainen silmukka.

Aallokon partaalla hän viivytteli, pää painuneena, piirtäen toisen
jalan kärjellä kuvioita kosteaan hiekkaan, ja meni sitten matalaan
rantaveteen, joka ei syvimmällä kohdallaan vielä kostuttanut edes
hänen polviaan, kahlasi sen halki veltosti ja saapui hiekkasärkälle.
Siellä hän seisoi hetkisen kasvot aavalle käännettyinä ja alkoi sitten
hitaasti kävellä pitkää ja paljastettua pohjaa vasemmalle päin.

Mantereesta leveän veden ja tovereista ylpeän oikun erottamana tämä
tuiki eristetty ja irrallinen olento vaelsi kutrien hulmutessa kaukana
meressä, tuulessa, sumuisen rajattomuuden edessä. Vielä kerran hän
pysähtyi katselemaan. Ja äkkiä kuin jonkun muiston tai äkillisen
mielijohteen vaikutuksesta hän käänsi, käsi lanteella, yläruumiinsa
kauniissa kierteessä perusasennosta ja silmäili olkapäänsä yli rannalle
päin.

Katselija istui siellä, kuten oli ennen istunut, kun ensi kerran
tuolta samalta kynnykseltä lähetettynä udunharmaa katse oli kohdannut
hänen silmänsä. Hänen päänsä oli tuolin selkänojaan leväten hitaasti
seurannut etäällä astelevan liikkeitä; nyt se kohosi kuin katsetta
vastaanottamaan ja vaipui rinnalle, niin että hänen silmänsä katselivat
alhaalta päin, ja kasvoilla oli syvän uinailun veltto, kaiken
muun unohtanut ilme. Mutta hän oli näkevinään kalpean ja viehkeän
sielunviettelijän tuolla kaukana hymyilevän, jopa viittoilevan,
ikäänkuin Tadzio, hellittäen käden lanteeltaan, osoittaisi poispäin,
liitelisi edellä lupauksista rikkaaseen suunnattomaan. Ja kuten niin
useasti, Aschenbach liikahti aikoen häntä seurata.

Kului monta minuuttia, ennenkuin sivuittain tuoliinsa lysähtäneelle
riennettiin avuksi. Hänet vietiin huoneeseensa. Ja vielä samana päivänä
sai kunnioittavasti järkytetty maailma tiedon hänen kuolemastaan.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74366 ***